F1-legenda joutui hautaamaan kymmeniä ystäviään ja kovetti itsensä – tallikaverin tragedia viimeinen pisara ennen jäähyväiskisaa

Kun 1970-luvulla F1-kuljettajia kuoli onnettomuuksissa lähes joka vuosi, sir Jackie Stewartin mukaan läheistenkään ystävien menetys ei voinut tuntua ohjaamossa istuessa. Legendalle uran kovin paikka oli perheystävä Jochen Rindtin menetys vuonna 1970.

Videolla Jackie Stewart kommentoi C Morelle Kimi Räikkösen voittoa pitkän tauon jälkeen.

Kyseinen vuosi oli lajin historiassa äärimmäisen mustaa aikaa, sillä elokuusta 1969 syyskuuhun 1970 neljä kuljettajaa menetti henkensä. Stewart menetti vain reilun parin kuukauden välein ystävistään Piers Couragen ja Jochen Rindtin.

Nyt 79-vuotias Stewart ja hänen vaimonsa Helen ovat joutuneet saattelemaan viimeiselle matkalle valtavan joukon ystäviään.

– Helen ja minä laskimme, että niitä on ollut 57. Siis ihmisiä, jotka me olemme tunteneet ja joiden kanssa olemme viettäneet lomia yhdessä, Stewart kertoo F1.comin Beyond the Grid -podcastissa.

Kaikista pahimmat menetykset ovat tapahtuneet kisaolosuhteissa, joissa alkuvuosikymmenten kuskit joutuivat vain kovettamaan itsensä selvitäkseen tehtävistään. Stewart kertoo rankoista kokemuksistaan avoimesti.

Kilpakuski ei ole normaali eläin

Ensimmäisen kerran kuolema tuli todella lähelle Stewartia, kun Piers Courage menehtyi Hollannin GP:n rajussa onnettomuudessa. Hänellä ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta käsitellä asiaa, vaikka näki omin silmin, mistä tapahtuneessa oli kyse.

– Kun Piers (Courage) tai (Roger) Williamson kuolivat Zandvoortissa tai Jo Schlesser kuoli Rouenissa, ne tapahtuivat kaikki kisoissa. Me ajoimme läpi liekkien, romun ja sen hajun.

– On silti ironista, että kilpa-autossa ei ole normaali eläin, koska vain jatkat eteenpäin. Kisoja ei koskaan keskeytetty.

– Kun kuulet, kuka se kuljettaja on ja näet hänet, on ihmeellistä, ettei se tunne koskettanut lainkaan. Se on hirvittävä asia sanoa itsestään. Ja jos Jochen olisi elossa tänä päivänä, hän sanoisi saman asian.

Rindt ajoi Zandvoortissa voittoon ennen Stewartia samaan aikaan, kun kummankin vaimot surivat kulisseissa yhdessä surmansa saaneen Couragen puolison kanssa. Ainoa asia, jolla onnettomuuteen julkisesti reagoitiin, oli samppanjan suihkutuksesta luopuminen palkintopallijuhlissa.

Pahinta joutua omaisten surun keskelle

Kuolema iski päin kasvoja vasta läheisten näkemisen yhteydessä. Stewart löysi varikolta vaimonsa Helenin sekä Jochen Rindtin puolison Ninan, joka muistetaan Suomessa kotimaisella tyttönimellään Nina Lincoln.

– Nina ja Helen olivat siellä huolehtimassa Sallysta, Stewart viittaa Couragen vaimoon.

– Kun joutuu heidän läpikäymänsä surun keskelle – Helenin täytyi lähteä pakkaamaan heidän matkalaukkunsa hotellille – sellaista ei voi unohtaa.

– Voisi luulla, että se saa sinut täysin tolaltasi. Silti mentiin hautajaisiin, ja seuraavassa paikassa oli taas aivan normaali kisa. Voisi sanoa, että sellainen eläin on paha, mutta kilpakuljettajilla oli omituista kemiaa siihen aikaan.

Kesän jälkeen ystäväpiiri sai kokea jälleen yhden traagisen menetyksen.

Nykykuskit eivät elä kuoleman keskellä

Vain kaksi ja puoli kuukautta Couragen turman jälkeen Jochen Rindt kuoli Italian GP:n harjoituksissa. Nyt Stewart menetti läheisimmän kilpakumppaninsa ja joutui silti palaamaan radalle.

– On omituista, että tunteet katoavat, kun sujahtaa sisälle kilpa-autoon. Kurjin esimerkki siitä on, kun Jochen kuoli. Olin tietääkseni hänen kanssaan sillä hetkellä, kun hän kuoli, ja kilpailu oli seuraavana päivänä, Stewart muistelee vuoden 1970 iItalian GP-viikonloppua.

Stewart oli ehtinyt paikalle, kun Rindt ajoi kohtalokkaasti ulos Monzan harjoituksissa. Viimeisen henkäyksensä ulos päästänyttä kuskia lähdettiin viemään sairaalaan, sillä järjestäjät tiesivät koko viikonlopun peruuntuvan, jos uhri ehti kuolla radalle.

 – Kun Jochen kuoli, se oli aivan kamalaa, koska Nina ja Helen olivat parhaita ystäviä, ja he lähtivät perässä sairaalaan. Minulle taas sanottiin 45 minuuttia myöhemmin, että Jackie, sinun täytyy mennä takaisin radalle, Stewart muistelee.

– Minua ei hävetä yhtään sanoa, että olin silloin kyynelissä mennessäni autoon. Mutta kun visiiri meni alas, ajoin nopeimman kierroksen, jonka olin ikinä tehnyt Monzassa.

Jotkut toimittajat sanoivat Stewartille ihmeteon jälkeen, että kuskin oli pakko toivoa surun keskellä alitajuisesti omaakin kuolemaansa. Mistään sellaisesta ei hänen mukaansa ollut kuitenkaan kyse. Aivot menivät vain autoon istuessa takaisin siihen tilaan, joka työn suorittamiseen vaadittiin.

– Sellaista eläintä ei ole enää olemassa, koska kuskit eivät ole enää kuoleman ympäröimiä eivätkä joudu tarjoamaan lohdutustaan isille, äideille, isovanhemmille ja lapsille.

Tallikaverin kuolema viimeinen pisara

Stewart päätti lopulta sinetöidä uransa ajamatta viimeistä kilpailuaan. Tuo päätös syntyi Watkins Glenissa vuonna 1973, kun oma tallikaveri Francois Cevert sai surmansa Yhdysvaltain GP:n aika-ajoissa.

– Se varmisti minun ajatukseni, ettei minun pitäisi enää tehdä sitä. Se ei johtunut siitä, etten enää uskaltaisi tehdä sitä. Olisin varmaan voinut voittaa sen kisan, hän uskoo.

– Francois’n onnettomuus oli kamala. Jokainen, joka meni siitä ohi joutui pysähtymään, sillä romua oli joka puolella.

Stewart oli tullut juuri varikolta viimeisenä autona jonon perään. Radalle levinnyt romu oli sinistä, joten kolminkertainen mestari arvasi tapahtuman osuneen Tyrrellin leiriin.

– Luulin, että se on Chris Amon, koska meillä oli kolme autoa sinä vuonna Torontossa ja Watkins Glenissa. Sitten näin Chrisin kävelemässä siinä ja nostin peukkuni kysyäkseni, että oletko kunnossa. Hän vain heilutti sormeaan, että se en ollut minä.

– Kaikki menivät Francois’n luokse, ja se oli pahin näky, jonka olen koskaan nähnyt. Se oli niin kamalaa, että olen siitä yhä kyyneleet silmissä – ja varmasti Jody Scheckter sanoisi samaa, jos kysyisit häneltä.

Sunnuntain kisa olisi ollut Stewartille uran 100. GP-lähtö. Sen hän jätti kuitenkin ajamatta.

– Sanoin vaimolleni, että enää en ole kilpa-ajaja.

Lue myös:

    Uusimmat