Ruotsin sisäinen turvallisuus on voimakkaasti heikentynyt viime vuosien aikana. Siellä ei selkeästi ole osattu varautua nykyisiin ilmiöihin ajoissa. Osataanko Suomessa ottaa tästä opiksi, kirjoittaa entinen poliisiylijohtaja Mikko Paatero.
Otsakkeissa ovat olleet kranaatti-iskut, poliisiin kohdistuva väkivaltaisuus, katuturvallisuuden heikkeneminen, ongelma-alueet, joihin poliisikin välttää menemästä jne. Tämä on vain osa kokonaiskuvasta. Kyse on jengiytymisestä ja jengien välisistä taisteluista, joiden yhteydessä myös viranomaiset joutuvat kohteiksi.
Viime vuonna Ruotsissa oli jengien välisiä aseellisia yhteenottoja noin 300 ja niissä kuoli kymmeniä ihmisiä. Pelkästään yhtenä viikkona viime vuoden tammikuussa Tukholman alueella kuoli tämän tyyppisissä ampumisissa viisi henkilöä. Viimeisin ampumavälikohtaus oli vastikään Malmössä, jossa kuoli kolme henkilöä ja haavoittui useita.
Sotilaita katurauhaa vaalimaan?
Ruotsissa tilanne on kehittynyt useiden vuosien kuluessa. Nyt kun todellisuudessa keinoja ei enää ole olemassa, kädet on osittain jouduttu nostamaan pystyyn. Poliisien määrää lisätään runsaasti, mutta koulutus vie aikaa.
Poliisiylijohtajakin on vaihdettu. Uusi poliisiylijohtaja vaatii 10 000:tä poliisia lisää, kun heitä jo nyt on noin 20 000. Ruotsissa on väläytetty sitäkin, että sotilaita voitaisiin käyttää katurauhan ylläpitämisessä.
On tultu todella kauas siitä idyllisestä mielikuvasta, joka meilläkin on Ruotsista joskus ollut.
Ruotsi on myös myöntänyt, että he ovat olleet sinisilmäisiä aikaisemmissa turvapaikka- ja maahanmuuttokysymyksissä. Tilanne on siis syntynyt pitkän ajan kehityksen kautta, eikä tehtyjä virheitä voida enää kokonaan poistaa millään keinoilla.
Meillä Suomessa tilanne on vielä toinen – ei ole alueita, joihin poliisi ei voisi mennä normaalille tehtäville eikä jengitaisteluja ole juurikaan ollut. Olisi kuitenkin absurdia väittää, etteikö Ruotsin kaltaisia vaarallisia piirteitä tulisi myös Suomeen. Pahin virhe nyt on olla sinisilmäinen.
Suomen poliisi elää kädestä suuhun
Suomessa ollaan tällä hetkellä jonkinlaisessa seisovassa vedessä, uhkakuviin ei olla varautumassa riittävästi. Poliisien määrä Suomessa on nyt noin 7 200, kun se vuonna 2010 oli 600–700 enemmän.
Alueellinen eriarvoisuus poliisipalvelujen saatavuudessa on koko ajan kasvanut, ja niin edelleen. Poliisin resurssien suhteen mennään edelleen kädestä suuhun vuosi kerrallaan. Nyt on asetettu tavoitteeksi pitää poliisien määrä ensi vuonna noin 7 200:ssä.
Seuraavien vuosien rahoituskehysten mukaan poliisien vähennys olisi useita satoja. Vieläkään ei ole analysoitu poliisien tarvetta tehtävien kautta, vaikka näin luvattiin nykyisen hallituksen aloittaessa. Tämä tarkoittaa todellisuudessa sitä, että poliisin on mahdotonta asettaa pitkän aikavälin tavoitteita, ja on elettävä edelleen vuosi kerrallaan.
On päätetty, että keskimäärin vajaa kolme vuotta kestävään poliisikoulutukseen otetaan tänä ja ensi vuonna 400 opiskelijaa. Jos määrä saadaan toteutettua, voidaan ehkä juuri ja juuri pitää 7 200 poliisia 2020-luvun alkuvuosiin, edellyttäen että rahoitusta lisätään tuntuvasti.
Supo sai resursseja mutta miksei paikallispoliisi?
Olisi myös viimein tarkasteltava poliisin kokonaisresursseja, ei vain poliisien lukumäärää. On paljon muita henkilöitä, jotka toimivat poliisin operatiivisissa ja muissa tehtävissä ja joiden panos on elintärkeä. Itseasiassa olisi tarkasteltava tarkkaan missä tehtävissä poliisikoulutus on paras ja missä tehtävissä jokin muu koulutus. Tällaistakaan pitkän tähtäimen suunnittelua ei voida tehdä, kun talous pyörii vain vuosi kerrallaan.
Tässä poliisiresurssien kummallisessa tilanteessa on voimakkaasti lisätty Suojelupoliisin resursseja. Tiedustelulainsäädännön tultua ne lisääntyvät vielä ehkä 100:lla. Suojelupoliisihan erotettiin poliisiorganisaatiosta vuoden 2016 alusta.
Tässä sinänsä ei ole mitään väärää, mutta miten voidaan ajatella, että Suojelupoliisi olisi tärkein sisäisen turvallisuuden toimija. Kyllä se on selkeästi paikallispoliisi, jota Keskusrikospoliisi omalla roolillaan täydentää ja avustaa.
EU ei kykene ratkaisuihin
Ruotsissa suuri syy nykyiseen tilanteeseen on huonosti ja sinisilmäisesti hoidettu maahanmuuttopolitiikka, minkä myös Ruotsin pääministeri on tunnustanut. Meillä tilanne on tässä suhteessa monin tavoin ongelmallinen, koska tuhansien turvapaikanhakijoiden lopulliset päätökset puuttuvat. Kun lopulliset päätökset tehdään, on tilanne ennakoimaton. Linjaukset puuttuvat. On turha haihatella yhteisen EU politiikan perään. Sellaista ei ole odotettavissa näissä asioissa, vaan meidän täällä on tehtävä omat päätöksemme.
Sisäisen turvallisuuden ongelmien suurimpina syinä on syrjäytyminen ja turhautuminen yhteiskuntaan. Tätä tulee kaikin toimin ehkäistä. On kuitenkin myös huolehdittava kansalaisten jokapäiväisen turvallisuuden takaamisesta. Kyse on varautumisesta pahoihinkin skenaarioihin.
Ilmassa on jonkinlainen lapsenomainen usko siihen, että kaikki on kunnossa. Uskotaan, että Ruotsissa tapahtuneita ilmiöitä ei tule Suomeen. En ole viime aikoina kuullut, että kukaan päättäjistä olisi todella ollut huolestunut arjen turvallisuudesta. Ollaan kyllä huolestuneita ulkoisista uhkista ja terrorismista – varautuminen sisäisen turvallisuuden uhkiin on edelleen lapsenkengissä.
Kun meillä on vielä olemassa mahdollisuus tehdä itse päätöksiä, olisi niitä myös tehtävä ja nopeasti. Toivon olevani väärässä, mutta näyttää siltä, että kun eduskuntavaaleihin on enää vajaa vuosi, on tämänkin hallituksen eväät jo syöty.
Kirjoittaja on entinen poliisiylijohtaja. Hän kirjoittaa MTV.fi:hin rikos- ja oikeusaiheista kerran kuussa. Ensi viikolla on vuorossa vakuutusetsivä Christian Rönnbackan kolumni.