Arsenikki sopi täydellisesti ikävän aviomiehen tai kilpailevien perijöiden raivaamiseen pois tieltä, sillä sitä oli pitkään lähes mahdotonta havaita. Kavala myrkky tekikin monista briteistä sarjamurhaajia.
MTV Uutiset julkaisee artikkelin yhteistyössä Tieteen Kuvalehden kanssa.
Jane Hedley katseli huolestuneena ystävänsä rakastajaa, joka vääntelehti tuskissaan vuoteessaan.
Oli perjantai 29. maaliskuuta 1872, ja Joseph Nattrass oli ollut vuoteenomana jo useita päiviä.
Janen ystävä Mary Ann Cotton hoivasi miestään kellon ympäri pyyhkien vähän väliä hikeä tämän otsalta ja kantaen tälle teekupillisen toisensa jälkeen.
Mikään ei kuitenkin auttanut 34-vuotiasta Nattrassia. Virallisesti Joseph Nattrass oli leskeksi jääneen Cottonin vuokralainen, mutta todellisuudessa he olivat rakastavaisia.
Maaliskuu 1872 oli ollut Seaham Harbourissa Newcastlen eteläpuolella asuvalle parille raskasta aikaa.
Ensin Josephin 10-vuotias poika oli kuollut, ja vain noin viikkoa myöhemmin Mary Ann oli joutunut hautaamaan 14 kuukauden ikäisen poikavauvansa, jonka isä oli hänen edesmennyt miehensä.
Vaikutti siltä kuin kuolema oli vainonnut pientä kaksikerroksista taloa. Mary Ann vaikutti yllättävän tyyneltä, vaikka kuolema korjasi satoa hänen ympärillään.
Hän kertoi rauhallisesti Janelle, että jos Joseph kuolisi, hän saisi sekä tämän kellon että säästöt, jotka tämä oli hiljattain testamentannut hänelle.
Mary Ann kertoi ajatuksen rauhoittavan häntä nyt, kun Josephin tila heikkeni tunti tunnilta. Iltapäivällä paikallinen lääkäri tuli jälleen kerran katsomaan Josephia.
– Vieläkö sinulla on kipuja? tohtori Richardson kysyi potilaalta. Vastaus oli tuskaisa ”ei”.
–Jos vain kestät ripulin ja oksentelun, olosi alkaa pian kohentua, selitti tohtori, joka uskoi Josephin sairastavan lavantautia.
– Ei tämä ole mitään tavallista kuumetta, Joseph väitti. Richardson loukkaantui ja sivuutti Josephin kommentin sanoen, ettei hänen selvästikään enää kannattanut vaivautua paikalle, jos kerran Joseph oli itse lääketieteen asiantuntija.
Todellisuudessa Joseph oli oikeassa. Syy hänen tuskiinsa löytyi pienestä ruukusta ruokakomeron ylähyllyltä. Ruukussa oli jauhetta, jota Mary Ann oli jo pitkään sekoittanut Josephin teehen.
Mary Ann oli päättänyt murhata Josephin arsenikilla, eikä kyseessä ollut läheskään ensimmäinen kerta, kun 38- vuotias leskirouva tappoi ihmisen.
Monien muiden myrkyttäjien tavoin Mary Annkin tiesi, että arsenikki tappoi hitaasti – jos vain murhaaja malttoi antaa uhrilleen riittävän pieniä annoksia myrkkyä kerrallaan.
Kansan suussa arsenikkia kutsuttiinkin kuvaavalla nimellä ”perijöiden pulveri”.
Myrkky tappoi hitaasti
1800-lukua on sanottu arsenikin vuosisadaksi, sillä silloin myrkkyä käytettiin ahkerasti raivaamaan tieltä kilpailijoita, aviopuolisoita ja ei-toivottuja lapsia.
Pelkästään 1840-luvulla Englannin ja Walesin oikeusistuimet käsittelivät 69 tapausta, joissa tavalliset kansalaiset olivat murhanneet tai yrittäneet murhata jonkun arsenikilla.
Todennäköisesti vain murto-osa kaikista arsenikkimurhista päätyi oikeuteen asti. Arsenikin suosio perustui muun muassa siihen, että arsenikkimyrkytyksen oireet muistuttivat läheisesti monien 1800-luvulla yleisten kulkutautien oireita.
Niinpä myrkytystä luultiin usein virheellisesti punataudiksi, lavantaudiksi, pilkkukuumeeksi, ruokamyrkytykseksi tai taudeista pelätyimmäksi – koleraksi. Kaikki edellä mainitut kulkutaudit aiheuttivat rajua ripulia ja oksentelua ja johtivat hyvin usein kuolemaan.
Samanlaisia oireita oli myös Joseph Nattrassilla maaliskuussa 1872. Myöhemmin Mary Ann Cottonin oikeudenkäynnissä todistanut Jane Hedley kuvaili Josephin viimeisiä tunteja näin:
”Hän valitti kipua alavatsassaan, ja näin hänen kouristelevan. Näytti kuin hänellä olisi ollut kovia tuskia. Hän kipristeli varpaitaan ja väänteli käsiään vaikka miten päin. Hän käpertyi kippuraan ja heittelehti välillä vuoteellaan niin, että Mary Ann joutui pitämään hänestä kaikin voimin kiinni.”
Hedley oli paikalla myös 1. huhtikuuta 1872, kun Joseph lopulta hänen todistuksensa kuoli ”kouristukseen, jollaisia hänellä oli jo aiemminkin ollut”.
1800-luvun lääketieteelliset julkaisut arvioivat, että arsenikkimyrkytys saattoi uhrin ”surkeimpaan tilaan, mitä kuvitella saattaa” ja että se aiheutti tuskia, jotka ”hirvittäisivät paatuneintakin sielua”.
Tuntui, kuin kehoa olisi porattu korkkiruuvilla
Jotkut arsenikkimyrkytyksen uhrit kuvailivat ennen kuolemaansa, että kivut ja lihaskouristukset tuntuivat sitä kuin heidän ruumiiseensa olisi pistetty loputtomasti neuloja tai heidän kehoaan ja jalkojaan olisi porattu korkkiruuvilla.
Tohtori Richardson totesi Joseph Nattrassin kuolinsyyksi lavantaudin, eikä häntä voinut moittia erehdyksestään.
Siinä missä puukotus oli helppo todeta kuoleman aiheuttajaksi, arsenikki oli näkymätön tappaja, jota oli lähes mahdotonta havaita tai todeta.
Arsenikkia oli joka kodissa
Ajatus oli pelottava. Kukaan ei ollut turvassa, sillä Britannian jokaisen talon ruokakomerosta löytyi lähes varmasti valkoista arsenikkijauhetta, joka tappoi tehokkaasti ja salaa.
Arsenikkijauhetta myytiin ruokakaupoissa ja sitä käytettiin yleisesti rottien ja muiden tuholaisten torjumiseen.
Keittäjien ja perheenemäntien piti kuitenkin olla tarkkoja, sillä arsenikkijauhe muistutti erehdyttävästi vehnäjauhoa tai leivinjauhetta.
Jos kakkutaikinaan sekoitti erehdyksessä vaikka vain gramman kolmasosankin arsenikkia, määrä riitti tappamaan aikuisen miehen. Tuhannet britit kuolivat juuri tällaisten traagisten erehdysten seurauksena.
Pelkästään vuosina 1837–39 Englannissa ja Walesissa kirjattiin 506 tapausta, joissa henkilö oli kuollut nautittuaan erehdyksessä tappavan annoksen arsenikkia.
Tapaturmia sattui, sillä arsenikkijauhe oli täysin mautonta eikä sitä siksi maistanut ruuasta tai leipomuksista.
Arsenikki sekoittuin hyvin lämpimään ruokaan tai juomaan.
Mary Ann Cottonin kaltaisille murhaajille arsenikki oli kuin taivaan lahja, sillä sitä oli mahdotonta havaita, sitä myytiin kaikkialla ja se oli puoli-ilmaista.
Kun arsenikkijauheen sekoitti lämpimään nesteeseen tai ruokaan, sitä ei voinut mitenkään havaita. Kylmään nesteeseen tai ruokaan jauhe sen sijaan liukeni huonommin, ja moni aiottu uhri pelastui huomattuaan ruuassaan jotain epäilyttävää.
Eräskin aviovaimo ihmetteli hampaissaan ratisevaa hiekan kaltaista jauhoa puraistuaan omenaa, jonka hänen miehensä oli käsitellyt arsenikilla.
Kun Mary Ann Cotton myrkytti Joseph Nattrassin keväällä 1872, hän oli jo kokenut arsenikkimurhaaja. Kukaan ei kuitenkaan osannut epäillä entistä pyhäkoulunopettajaa sarjamurhaajaksi, joka oli tappanut useita läheisiään.
Cotton murhasi 20 vuoden aikana äitinsä, kolme aviomiestä ja kymmenen lasta ja lapsipuolta, eikä kukaan epäillyt koskaan mitään.
Useiden uhrien kuolintodistuksessa kuolinsyyksi mainittiin jokin tauti, kuten ”vatsakatarri”, lavantauti tai suolistovaivat.
Arsenikki oli läsnä kaikkialla arjessa
Nykyään arsenikin käyttöä valvotaan tarkasti, mutta 1800- luvulla sitä pidettiin oikeana ihmeaineena ja monet arjen tuotteet sisälsivät sitä.
ROTANMYRKKYÄ oli lähes kaikissa talouksissa, sillä suurkaupunkien kapeilla ja likaisilla kujilla suorastaan vilisi rottia ja hiiriä. Hyönteisten hävittämiseen tarkoitettu
KÄRPÄSPAPERI sisälsi noin 125 milligrammaa arsenikkia. Määrä riitti tappamaan lapsen.
KOSMETIIKKATUOTTEET, kuten saippua, sisälsivät usein arsenikkia, jonka uskottiin tekevän käyttäjänsä ihosta sileän ja vaalean.
SHAMPOO sisälsi arsenikkia, jonka uskottiin hidastavan kaljuuntumista. Useimmiten se kuitenkin aiheutti vain ihottumaa päänahkaan. Arsenikkia sisältävien
LÄÄKEJUOMIEN väitettiin edistävän ruuansulatusta, ehkäisevän kihtiä ja parantavan hedelmällisyyttä. Vaatteiden, tapettien ja maalien
VÄRIAINEISIIN lisättiin arsenikkia, joka korosti vihreää väriä – ja josta irtosi myrkyllisiä höyryjä.
Vakuutus houkutteli tappamaan
Perheenjäsenten tappaminen arsenikilla oli hämmästyttävän yleistä 1700- ja 1800-lukujen Britanniassa, ja murhien motiivina oli lähes aina raha.
1700-luvun lopulle asti murhia oli tapahtunut lähinnä varakkaissa perheissä, joissa perijät halusivat varmistaa omaisuuden itselleen.
Kun testamentti oli laadittu, houkutus kasvoi liian suureksi monille aatelisperheiden jälkeläisille.
1700-luvulla köyhempi kansa ei juurikaan tappanut rahan vuoksi, mutta 1800- luvun alussa tilanne muuttui, kun myös tavallisille ihmisille alettiin tarjota henkivakuutuksia.
Henkivakuutuksen ottaminen oli järkevä ajatus aikana, jolloin kulkutaudit tappoivat tuhansia ja tuhansia ihmisiä. Joillekin ne tarjosivat kuitenkin ovelan keinon vapautua veloistaan tai vaurastua.
Myös teollistuminen kasvatti 1800-luvulla osaltaan arsenikkimyrkytysten määrää.
Työläisten perustamat ammattiyhdistykset tarjosivat jäsenilleen osuutta burial societyiksi kutsutuissa hautausyhdistyksissä, joiden pieni vuosimaksu takasi jäsenille ja heidän omaisilleen kohtuuhintaiset hautajaiset.
Kun vakuutettu lapsi menehtyi, hautausyhdistys maksoi vanhemmille kolme-neljä puntaa. Jos vanhemmat olivat säästäväisiä, he saattoivat haudata lapsensa vaivaisella punnalla.
Yhtäkkiä vanhemmat pystyivät siis ansaitsemaan rahaa tappamalla omia lapsiaan – minkä Mary Ann Cotton ja monet hänen kaltaisensa kylmäveriset murhaajat nopeasti oivalsivat.
Hautausyhdistysten vakuutettujen lasten rekisteriä kutsuttiinkin usein ”kuolemaantuomittujen luetteloksi”, ja monien mielestä vastasyntyneen kirjaaminen vakuutusrekisteriin enteili pahaa.
”Maahamme on syntynyt uusi myrkkymurhaajien sukupolvi”, The Times -lehti kirjoitti vuonna 1819 viitaten paatuneisiin perheenjäseniin, jotka murhasivat lä- heisiään arsenikilla.
Viranomaisetkin kiinnittivät ongelmaan huomiota, mutta heidän oli usein mahdotonta todistaa kuolemantapausta murhaksi, ellei joku ollut omin silmin nähnyt murhaajan panevan vainajan ruokaan myrkkyä.
Moni murhaaja vältti tuomion
Syyttäjä otti epäillyissä murhatapauksissa usein yhteyttä kemisteihin ja myrkkyjen asiantuntijoihin eli toksikologeihin, mutta heistä ei useinkaan ollut apua.
Esimerkiksi vuonna 1833 arvostettu brittiläinen kemisti James Marsh avusti viranomaisia, jotka tutkivat 80-vuotiaan tilallisen kuolemaa.
Miehen lapsenlasta syytettiin hänen tappamisestaan perinnön vuoksi, ja Marsh löysikin arsenikkijäämiä sekä vainajan elimistöstä että kupista, josta tämä oli juonut ennen kuolemaansa.
Jury kuitenkin vapautti epäillyn murhaajan, sillä se piti Marshin selostusta kemiallisesta analyysistään liian vaikeatajuisena.
Kun lapsenlapsi sitten 12 vuotta myöhemmin tunnusti murhanneensa isoisänsä arsenikilla, Marsh suuttui ja ryhtyi kehittämään testiä, joka vakuuttaisi juryn arsenikin käytöstä.
Tuloksena oli niin sanottu Marshin testi, johon tarvittiin vain pieni kudosnäyte epäillyn uhrin ihosta tai sisäelimistä.
Testi perustui kemialliseen prosessiin, jossa kaasuuntunut arsenikki muodosti lasiputken päässä pidettävälle levylle peilimäisen pinnan ja jonka tulos oli helppo esitellä jurylle.
Marshin testiä käytettiin ensimmäistä kertaa oikeudenkäynnissä vuonna 1840, ja sen käyttöönotto enteili vaikeita aikoja Britannian arsenikkimurhaajille.
Testi oli kuitenkin sen verran vaikea toteuttaa, etteivät läheskään kaikki lääkärit kyenneet osoittamaan sen avulla arsenikkia vainajan kuolinsyyksi, vaikka tämä olisi nauttinut suuriakin määriä myrkkyä.
Silloinkin, kun testi onnistui ja tulos oli periaatteessa selvä, lääkäreillä oli usein suuria vaikeuksia selittää jurylle, kuinka paljon arsenikkia vainajan elimistöstä oli löytynyt.
Tieto oli merkittävä, sillä kaikilla briteillä oli kehossaan pieniä määriä arsenikkia, jota käytettiin ainesosana lukemattomissa sen ajan tuotteissa.
Niinpä moni arsenikkimurhaaja pääsi vapaalle jalalle Marshin testistä huolimatta.
Oikeuslääketieteessä tapahtui arsenikin suhteen läpimurto vasta, kun saksalainen kemisti Hugo Reinsch kehitti Marshin testin pohjalta yksinkertaisemman testin, jonka kaikki lääkärit kykenivät toteuttamaan oikein.
Myrkkymurhat vain jatkuivat
Vaikka Reinschin testi merkitsi sitä, että arsenikkimurhaajat jäivät aiempaakin helpommin kiinni, tappaminen jatkui.
Uusi, tehokkaampi testi paljasti kuitenkin lukuisia arsenikkimurhaajia eri puolilla Britanniaa, ja monet heistä joutuivat oikeuden eteen.
Lopulta lain pitkä koura tavoitti myös Mary Ann Cottonin. Lukuisia sukulaisiaan perinnön, henkivakuutusrahojen ja hautauskorvausten vuoksi murhannut Cotton oli tarkoituksella vaihtanut usein asuinpaikkaa, jotta hänen ympärillään sattuneet lukuisat kuolemantapaukset eivät olisi herättäneet naapureiden epäilyksiä.
Heinäkuussa 1872 Cottonin hyvä onni kuitenkin kääntyi. Hän oli taas kerran muuttanut poikapuolensa Charles Edwardin kanssa, mutta tällä kertaa hän oli ollut varomaton.
Uusi asunto sijaitsi samalla alueella, jossa hän oli vain neljä kuukautta aikaisemmin murhannut Joseph Nattrassin ja kaksi lasta.
Cotton pyysi seurakunnan hyväntekeväisyystyössä mukana olevaa Thomas Rileya järjestämään Charles Edwardille paikan köyhäintalossa, jotta hänen ei tarvitsisi huolehtia tästä – eihän poika ollut edes hänen omansa.
”Poika on vain tiellä”, raskaana ollut Cotton sanoi ja taputti suurta mahaansa. Hän oli tavannut uuden miehen, joka ei halunnut vierasta poikapuolta elätettäväkseen.
Kun Riley kieltäytyi, Cottonin tarkkaavaisuus herpaantui hetkeksi ja hän mutisi itsekseen: ”Ei se haittaa, ei hänestä ole minulle pitkään vaivaa.
Pian hän kuolee kuten kaikki muutkin Cottonit.” Riley ei uskonut, että terve pikkupoika kuolisi, mutta kun hän kuusi päivää myöhemmin käveli sattumalta Mary Ann Cottonin kodin ohi, hän sai kuulla kuusivuotiaan Charles Edwardin menehtyneen mahakatarriin.
Rileyn epäilyksen heräsivät, ja hän meni tapaamaan paikallista lääkäriä. Sinnikkään taivuttelun jälkeen lääkäri suostui lopulta tekemään Charles Edwardille Reinschin testin.
Hän sai hankittua pojan kudosnäytteen ja pani sen kiehuvaan veteen. Puoli tuntia myöhemmin tulos oli selvä: Charles Edward oli menehtynyt arsenikkimyrkytykseen.
Brittiläisiä arsenikkimurhaajia
Rebecca Smithin aviomies oli juoppo, joka ryyppäsi perheen kaikki rahat. 1840-luvulla Smith myrkytti lapsistaan seitsemän arsenikilla, jotta ”heidän ei tarvinnut nähdä nälkää”
Leski Betty Eccles myrkytti vuonna 1843 kolme lapsipuoltaan arsenikilla päästäkseen käsiksi näiden työnantajien maksamiin hautausrahoihin.
Sarah Dazley myrkytti aviomiehensä voidakseen naida toisen miehen. Kyllästyttyään tähän hän myrkytti tämänkin. Hän murhasi myös poikansa.
Sarjamurhaaja jäi kiinni
Mary Ann Cotton oli Viktorian ajan Britannian kenties pahamaineisin myrkkymurhaaja.
Hänen uskotaan tappaneen 21 henkilöä, vaikka häntä syytettiinkin vuonna 1873 vain Charles Edwardin murhasta.
Oikeudenkäynnin aikana oikeuslääkäri todisti, että myös Joseph Nattrassin sekä Cottonin kahden maaliskuussa 1872 kuolleen pojan ruumiista oli löydetty arsenikkia.
Vaikka kolmea aiempaa murhaa ei voitu käyttää todisteena oikeudenkäynnissä, jury totesi silti Cottonin yksimielisesti syylliseksi.
”Sinut viedään teloituspaikalle, ja siellä sinut hirtetään, kunnes kuolet”, tuomari totesi ja jatkoi: ”Murha myrkyttämällä on rikoksista kaikkein halveksittavin. Se on rikos, joka saa ihmisluonnon kavahtamaan.”
Monet arsenikkimurhat huolestuttivat viranomaisia, ja 1800-luvun loppupuolella Britanniassa säädettiin useita lakeja, joilla tappavan arsenikin hankkimista vaikeutettiin: arsenikin ostajat piti rekisteröidä ja arsenikkijauheeseen lisättiin väriainetta, jotta se olisi helpompi havaita.
Kauppiaat eivät kuitenkaan ensi alkuun vaivautuneet pitämään tarkkaa kirjaa myrkyn ostajista ja myrkyn ostamisen syystä.
Vuonna 1868 arsenikin myynti siirtyi tavallisista kaupoista apteekkeihin ja maali- ja kemikaliokauppoihin, mutta sekään ei täysin auttanut tekemään loppua arsenikkimurhista.
Viranomaiset kiristivät arsenikin myynnin valvontaa entisestään, mutta todellinen syy arsenikkimurhien asteittaiseen vähenemiseen oli toinen:
kun tieto Reinschin testin tehokkuudesta arsenikin paljastajana levisi kansalaisten keskuudessa, moni myrkytysmurhaa suunnitteleva luopui aikeestaan.
Myös Mary Ann Cottonin oikeudenkäynnin kaltaiset paljon julkisuutta saaneet oikeudenkäynnit auttoivat vähitellen parantamaan tilannetta.
1900- luvulle siirryttäessä arsenikkimurhia pidettiin jo menneisyyden vitsauksena. Cottonin teloituksesta oli tuolloin kulunut 27 vuotta.
Maanantaina 24. maaliskuuta 1873 Mary Ann Cotton kiipesi hirttolavalle, jolla odottava pyöveli peitti hänen päänsä valkoisella hupulla.
Hetkeä myöhemmin hirttoköyden voimakas nykäisy murtaisi tuomitun niskan ja antaisi 21 ihmistä tappaneelle kylmäveriselle myrkkymurhaajalle nopean ja armeliaan kuoleman.
Kun pyöveli sitten avasi hirttolavan lattiassa olevan luukun, Cotton putosikin vain noin metrin verran säädetyn 2,5 metrin sijasta. Pyövelin – ehkä tahallisen – virheen vuoksi Cottonin niska ei murtunutkaan, vaan hän kuoli vasta minuuttien kuluttua hitaasti tukehtumalla.