Erik Sarin soitti töistä puolenpäivän aikaan vaimolleen Marille ja kertoi, että lähtee sovitusti töiden jälkeen viettämään iltaa työkavereidensa kanssa. Tämä oli viimeinen kerta, kun Mari jutteli miehensä kanssa. Sarinin katoamista käsitellään Tiina Saaren ja Maiju Majamaan kirjoittamassa kirjassa Ei jälkeäkään.
32-vuotias Erik Sarin katosi jäljettömiin keskiviikkona marraskuun toisena päivänä vuonna 1988. Ilta oli oluenhuuruinen ja sekava, eikä Erikin liikkeistä ole reilun kolmenkymmenen vuoden jälkeenkään piirtynyt selkeää kuvaa.
Poliisi ei ottanut vakavasti
Vantaan Kaivokselassa pariskunnan kotona Erikin vaimo Mari odotteli miestään kotiin. Hän saapui iltavuorostaan noin kello 00.10.
Vielä kahdelta yöllä Mari oli hereillä ja odotti, että Erik astuisi ovesta sisään.
Aamulla hän soitti miehensä työpaikalle, josta sihteeri kertoi, että Erik ei ollut tullut töihin. Vielä samana iltana Mari meni lankonsa Laurin kanssa poliisiasemalle tekemään ilmoitusta miehensä katoamisesta.
– Vastaanotto oli tyly, virkamiesmäisen yksiselitteinen, Lauri muistelee kirjassa.
Erik Sarin siskonpoikansa kanssa vuonna 1987. Kuva: Tiina Saari & Maiju Majamaa, Ei Jälkeäkään, Into Kustannus, 2020
Poliisit eivät tuntuneet ottavan ilmoitusta vakavasti. Poliisi teki virallisen katoamisilmoituksen viikon päästä katoamisesta.
Illan kulku
Erikin liikkeistä saatiin tietoa hänen työkavereiltaan, jotka olivat olleet kadonneen seurassa koko illan. Viimeisen kerran työkaverit olivat nähneet hänet työpaikan nojatuoliin sammuneena.
Illan aikana Erik ja hänen työkaverinsa olivat kuluttaneet runsaasti alkoholia ensin keilaamisen yhteydessä, sitten saunassa ja myöhemmin ravintolassa. Ilta oli meinannut loppua lyhyeen, koska joukkio oli jo siinä kunnossa, etteivät ravintolat päästäneet miehiä enää sisään. Juhlaporukka suuntasi taksilla nauttimaan lisää väkijuomaa Tehtaankadulla sijaitsevalle toimistolle, joka jäi Erikin viimeiseksi varmaksi havaintopaikaksi.
