MTV vieraili Kankaanpäässä, jossa tapahtui yksi Suomen rikoshistorian suurimmista murhamysteereistä – kuka surmasi 17-vuotiaan Helenan yöllä puistossa?

7:48
Mysteeri piinaa edelleen pikkukaupungin asukkaita ja poliisia – MTV Uutiset vieraili Kankaanpäässä murhan jäljillä.

Nuoren opiskelijatytön elämä pikkukaupungissa päättyi järkyttävällä tavalla illanvieton jälkeen. Murhaaja saattoi juosta pakoon yön pimeyteen, mutta poliisin uusin menetelmin hänet voidaan vielä saada kiinni, vuosikymmeniä veriteon jälkeen.

Tämä juttu on alun perin julkaistu heinäkuussa 2020. MTV julkaisee vuodenvaihteen tienoilla uudelleen vuoden suosituimpia artikkeleita.

Sinä iltana satakuntalaisen pikkupaikkakunnan keskusta oli tavanomaista eläväisempi. Myöhäiskesäinen hämärä laskeutui Kankaanpään torille, jossa monet nuoret olivat viettämässä aikaa.

Lähistöltä Niinisalon varuskunnasta saapui varusmiehiä iltalomille. Käynnissä oli diskokin.

Elettiin keskiviikkoa, elokuun kuudettatoista päivää vuonna 1972. Kankaanpään kauppala oli samana vuonna muutettu kaupungiksi. Torin laitaa reunustivat kenkäkauppa, asusteliikkeet, pankki, ravintolat ja grilli, josta nuori juhlaväki sai ostettua purtavaa.

Grillin luona ystäviensä kanssa jutteli ja ilakoi myös 17-vuotias Helena Jämiäluoma, naapuripitäjästä Jämijärveltä kotoisin oleva maanviljelijäperheen tytär.

Hän oli opiskellut vuoden ajan kauppaopistossa Kankaanpäässä ja jäänyt kesän ajaksi töihin grillille. Ruskeasilmäinen, punertavatukkainen, pitkä nuori nainen oli kuulu kauneudestaan. Ympärillä riitti ihailijoita.

Uudessa kotikaupungissaan Helena oli tutustunut nuorukaiseen, joka olisi halunnut seurustella tytön kanssa vakituisemmin. Orastava suhde oli kuitenkin päättymään päin, koska Helena ei halunnut sitoutua.

Nyt hänellä oli vapaa ilta.

Viimeiset varmat havainnot Helenasta ajoittuvat puolen yön paikkeille Kankaanpään keskusta-alueelle. Sen jälkeen hänen liikkeistään ei ole mitään varmaa tietoa.

Helena asui keskustan liepeillä lyhyen kävelymatkan päässä toisen samanikäisen tytön kanssa. Kotiinsa hän ei kuitenkaan koskaan palannut.

Ruumis puistossa

Seuraavana aamuna paikallinen eläkeläismies lähti varhain aamulla ulkoiluttamaan koiraansa.

Hotelli Pohjanlinnan viereisessä puistossa, harvakseltaan kasvavien mäntypuiden lomassa lojui naisten käsilaukku, kenkä ja vaatekappaleita. Nurmikolla oli nähtävissä myös jonkinlaisia raahausjälkiä.

Pensasaidan vieressä lojui lähes alastoman nuoren naisen ruumis. Rintaliivit ja pusero oli kiskottu ylös kaulalle.

Kello oli 5.45, kun näystä järkyttynyt mies ilmoitti havainnostaan paikallisille konstaapeleille, jotka puolestaan hälyttivät paikalle lisävoimia.

Tiedot tapahtuneesta levisivät nopeasti noin 12 000 asukkaan kaupungissa. Vaikka paikkakunnalla saatiin silloin tällöin todistaa nuorison nyrkkinujakoita ja muita väkivaltaisuuksia, raaka verityö ei ollut kankaanpääläisille millään tavalla arkipäiväinen asia.

Virkavalta eristi rikospaikan köysiaidalla. Sen taakse kerääntyi sankka joukko paikallisia. Poliisit pystyttivät surmatun ympärille sermit, joiden suojassa he saattoivat jatkaa töitään.

Uhri oli kuollut rajun päähän kohdistuneen väkivallan seurauksen. Puoliltapäivin hänet tunnistettiin Helena Jämiäluomaksi.

“En voi ymmärtää”

Turun keskustan tuntumassa Eerikinkadulla poliisitalon neuvotteluhuoneessa on suuri valkoinen pöytä. Keskusrikospoliisin rikoskomisario, tutkinnanjohtaja Kimmo Heinonen on nostellut sen päälle kaksi kunnioitusta herättävän korkeaa paperipinoa.

Vuosien kellastama pino pitää sisällään 70-luvun tutkintamateriaalit. Vaaleampi paperikasa edustaa lähivuosikymmeniä.

Heinonen on ollut tapauksen tutkinnanjohtaja vuodesta 2003 saakka, kun edellinen tutkinnanjohtaja jäi eläkkeelle.

Usein vanhojen, vaille ratkaisua jääneiden henkirikosten tutkinta on tyritty jo alkuvaiheessa. Rikospaikkaa ei esimerkiksi ole eristetty tarpeeksi nopeasti ja tehokkaasti. Kun paikalla on kuljettu holtittomasti ees taas, ratkaisevat johtolangat ja jäljet ovat voineet sekoittua ja hävitä.

Heinosen mukaan Helenan tapauksessa näin ei kuitenkaan ollut. Tutkinnanjohtajan mukaan poliisit ovat tuonaikaisin menetelmin tehneet kaiken voitavansa rikoksen ratkaisemiseksi. Perinpohjaisesti ja tarkasti.

– En voi ymmärtää, miksi tämä tapaus ei ole selvinnyt, Heinonen sanoo ja selaa vuosien kellastamia papereita mietteliäänä.

Pinoissa on satoja konekirjoitettuja kuulustelupöytäkirjoja, joihin on kiinnitetty pinkkejä muistilappuja. Ruumiin löytöpaikkaa havainnollistavia piirustuksia, ruutupaperille tehtyjä lyijykynämerkintöjä, vanhoja lehtileikkeitä, fakseja, kuulustelutiivistelmiä ja poliisin ottamia mustavalkokuvia surmapaikalta.

Pahvisessa rasiassa lepää kymmeniä käsinkirjoitettuja kirjeitä nuoren Helenan kirjekavereilta. Vihjeitä surmaajasta on yritetty etsiä niidenkin sisällöstä, tuloksetta.

Sen sijaan kirjeet kertovat myöhäisteinin kiinnostuksenkohteista, luonteesta, harrastuksista ja tulevaisuudensuunnitelmista, joita nuori nainen ei ehinyt toteuttaa.

Koko kylä koppiin

Verityön selvitysvastuu siirtyi heti keskusrikospoliisille, joka aloitti välittömästi massiiviset kuulustelukierrokset ja vihjeiden perkaustyön.

Käytännössä koko Kankaanpää suljettiin koppiin, kuten tutkinnanjohtaja Heinonen luonnehtii.

Poliisin puheilla kävivät lukuisat paikalliset nuoret miehet ja naiset, taksikuskit, Helenan kämppäkaveri, työkaverit, ystävät ja sukulaiset, jopa diskoillan tiskijukka ja bändin jäsenet.

Huhumylly jauhatti hataria tietoja verissä päin kulkeneista nuorukaisista, paikkakunnalla juhlineista silmäätekevistä ja puistopolulta yöaikaan kuuluneista kahahduksista.

Oikeuslääketieteellisissä tutkimuksissa Helenan kuolinajaksi täsmentyi puolenyön ja yökahden välinen aika. Hänen veressään ei ollut lainkaan alkoholia.

Paikallislehti Kankaanpään Seutu seurasi tapausta tiiviisti.

Pari viikkoa surman jälkeen poliisi pyysi lehdessä havaintoja yhden naisen ja kolmen miehen seurueesta, jonka oli nähty seisoskelevan surmapaikan lähettyvillä yöaikaan.

Häpäisevästi näkösällä

Tapausta tutki tässä vaiheessa 12 poliisia. Aluksi heidän katseensa nauliintuivat Helenaa heilastelleisiin nuorukaisiin.

On tutkitusti todistettua, että valtaosassa nuorten naisten surmia tekijä on vastakkaista sukupuolta edustava ja uhrinsa ennalta tuntenut ikätoveri. Usein kyse on niin sanotuista intohimorikoksista, joiden taustalla vaikuttaa suhdedraamojen peruselementtejä, kuten mustasukkaisuutta.

Virkavalta oli voimaton surmatyön perimmäisen motiivin edessä, mutta poliisin tulkinnan mukaan murhaaja halusi jättää eräänlaisen viestin.

Ei riittänyt, että uhri oli jätetty peittämättömänä näkösälle puistoon. Sen lisäksi tekijä oli asetellut ruumiin asentoon, jolla haluttiin häpäistä uhria seksuaalisesti. Heinonen ei ota kantaa siihen, oliko Jämiäluoma myös raiskattu.

Yhteensä kahdeksan henkilöä oli pidätettynä syytä epäillä -perusteella. Viimeisimmälle poikaystäväkandidaatille ja muillekin pääepäillyille löytyi alibit.

Tutkintaa johtanut komisario Pentti Harju kuitenkin totesi, että osassa tapauksia “alibin pitävyys saattaa olla hatarallakin pohjalla”.

Epäillyt eivät päässeet helpolla. 70-luvulla vangitsemiskäytännöt olivat merkittävästi nykypäivää roisimmat. Rikoksesta epäiltyä voitiin pitää pidätettynä peräti 17 päivää, kun nykylainsäädäntö mahdollistaa kolmen päivän pidätyksen.

Kesä vaihtui syksyksi.

Helena haudattiin kotipaikkakuntansa Jämijärven kirkkomaahan. Paikallislehti oli mukana hautajaisissa. Papin puheiden ja surun riuduttamien vanhempien lisäksi lehti kuvaili hautakummulle kertynyttä kirjavaa kukkamerta.

– Punaisia, valkoisia, sinisiä kukkia. Muhkeita kukkalaitteita ja pieniä kimppuja niiltä ihmisiltä, jotka eivät olleet lähisukulaisia, mutta jotka siitä huolimatta halusivat hyvästellä nuoren vainajan.

Tietoankka lensi

Yhdeksän kuukautta surman jälkeen, seuraavan vuoden toukokuuhun mennessä poliisi oli kuulustellut yli 900 henkilöä. Vihjeitä oli kertynyt kolmatta sataa.

Siltikin tutkijat joutuivat pettymään. Vihjeiden tulva ei johdattanut todisteiden ja varman tekijän jäljille. Komisario Harju luonnehti epäkiitollista tilannetta paikallislehdessä 14. toukokuuta 1973 runollisin sanankääntein.

– Ei ole silminnäkijää, ei korvin kuulijaa eikä sellaista johtolankaa, joka olisi vienyt asian toistaiseksi ratkaisuun.

Tutkinta osoittautui odotettua hankalammaksi juurikin silminnäkijähavaintojen puuttumisen vuoksi. Kankaanpään Seudussa painotettiin yleisöhavaintojen tärkeyttä, mutta ihmisiltä toivottiin myös “rauhallista suhtautumista” asiaan.

Erilaisia teorioita potentiaalisesta murhaajasta vilisi paikkakunnalla tiheästi.

– Paras tapa nujertaa tietoankan lento on varmistaa heti paikalla, mistä se on lähtöisin, lehti opasti.

Surmasta oli kulunut lähes vuosi, mutta moni kysymys pysyi avoimena.

Oliko Helena lähtenyt kotioveltaan jonkun vieraan matkaan? Kuka häntä olisi halunnut satuttaa? Kuinka tekijä oli päässyt karkuun täysin huomaamatta?

“Aina se on tapetilla”

Heinäkuisena hellepaahteisena arkipäivänä Kankaanpään torilla on kiireetön tunnelma. Ihmisiä ja autoja liikkuu kaduilla väljästi. Lapset kulkevat jäätelöt käsissään. Ravintolaterasseilla istuu muutamia ihmisiä lomatunnelmissa kylmien juomien ääressä.

Pikkukaupungin keskustamaisemassa keskeiset rakennukset näyttävät olevan jokseenkin samoilla paikoilla kuin 70-luvun alussa. Helenan vanhan työpaikan tiloissa myydään yhä hampurilaisia kotimaisen pikaruokaketjun papereihin käärittynä.

Murhamysteeristä on kulunut pian 48 vuotta. Kyselykierros paikallisen väen keskuudessa osoittaa, että kaikki muistavat tapauksen, mutta omalla nimellä sitä ei tahdota kommentoida.

– Toki siitä puhutaan nykyisin vähemmän, mutta aina se on tapetilla. Veljeni asui aivan murhapaikan lähistöllä. Kyllä siitä tuli päivittäin ohi kuljettua. Jonkin verran tapaus pelottikin. Taksimiehet lupasivat 50 000 markkaa sille, joka paljastaa murhaajan, 74-vuotias nainen muistelee toriparkin luona.

– Ajan myötä puheet laantuivat.

Hänen 35-vuotiaalle pojalleen Helena Jämiäluoman tapaus palautui mieleen somerolaisen Milla Arosen surman uutisointia seuratessa. Kummassakin tapauksessa uhrina on ollut nuori, väkivaltaisella tavalla kuollut nuori nainen. Arosen tapauksessa surmaaja on selvillä.

– Tällaisia tapauksia pohtiessa toivoo, ettei poliisi katoaisi pienten paikkakuntien katukuvasta kokonaan, vaikka laitosten toimintaa keskitettäisiin isompiin kaupunkeihin, poika sanoo.

Miksei kukaan kuullut?

Halpamarketin pihassa pysäytetty, niin ikään seitsemänkymppinen rouva ei tohdi sanoa ääneen, millaisia spekulaatioita hänen korviinsa aikanaan kantautui epäillyistä tekijöistä.

– Olen asunut täällä koko elämäni ja työskentelin silloin ravintolassa. Oli se raju juttu. Aivan kauhea. Vieläkin ihan ahdistaa puhua siitä. Kyllä tapaus pelottikin paikallisia, rouva sanoo ja jatkaa matkaansa.

Nykyisin murhapaikan kupeessa sijaitsee uudempi hotellirakennus, Kantri. Pihalla pulputtaa suihkulähde. Rakennuksen takana avautuu pesäpallostadion.

Mäntykasvuinen surmapuisto on yhä olemassa, mutta kaupungistuva ympäristö on haukannut siitä palasia. Poliisin mustavalkoisissa rikospaikkakuvissa näkyvä pensasaita on poissa ja omakotitalot vierestä purettu.

Murha tapahtui aivan talojen vieressä. Oli sysipimeää.

Eikö kukaan asukkaista kuullut, kun nuori nainen joutui kuolettavan väkivallan uhriksi?

Ainakin kolme ihmistä kulki surmayön tunteina puistoa halkovaa polkua. Jälkikäteen he kertoivat kuulleensa jonkinlaisia kahahduksia. Sen tarkemmin äänet eivät kuulijoiden huomiota vieneet.

Lisäksi, vain noin sadan metrin päässä surmapaikasta huhki joukko asfalttityöntekijöitä koko yön ajan. Heistäkään ei ollut poliisille hyötyä.

Vihjeitä tulee vuosittain

Murhaajalla kävi siis ylenpalttisen ja kyseenalaisen hyvä tuuri.

– Tuntuu hyvin hämmentävältä, että näin on joku pystynyt tekemään jäämättä kiinni, tutkinnanjohtaja Heinonen sanoo.

Helena Jämiäluoma olisi nyt 65-vuotias. Jos hän joutui ikätoverinsa surmaamaksi, rangaistusta vaille jäänyt rikoksentekijä voi hyvinkin olla vielä elossa.

Murhan syyteoikeus ei vanhene koskaan. Käytännössä Helenan tapausta ei siis välttämättä suljeta milloinkaan ennen rikoksen ratkeamista.

Koska tutkinta on edelleen käynnissä, poliisi ei voi paljastaa surman tarkkoja yksityiskohtia, vihjeiden sisältöä, tietoja pääepäillyistä tai syvempiä seikkoja Helenan yksityiselämästä.

Tavatonta ei ole sekään, että joskus poliisin pakeille saapuu henkilö, joka kehittää yksityiskohtien pohjalta tarinan ja esittäytyy syylliseksi – vaikka ei sitä ole. Siksi tutkinnanjohtajan on pidettävä keskeiset tiedot itsellään.

Viime vuosien aikana Helenan tapauksen selvittäminen on jatkunut vihjeiden tarkistuksilla. Niitä Heinonen vastaanottaa edelleen yksi tai kaksi vuodessa.

– Viimeisimmät varsinaiset tutkintatoimet poliisi teki vuosina 2014–2015. Ne liittyivät surmapaikan lähellä yöaikaan seisoskelleeseen nelihenkiseen seurueeseen. Tarkistimme muutaman asian, mutta mitään ratkaisevaa ei löytynyt, Heinonen kertoo.

Työssään hän on saanut huomata, kuinka vuosikymmenet tekevät tepposet ihmisen muistille. Noin 15 vuotta sitten hän kuuli uudestaan todistajaa, jota poliisi oli haastatellut surman jälkeen 1972.

Todistaja kertoi varman oloisesti, mitä hän muisti surmayön tapahtumista. Kun uutta kertomusta verrattiin vanhaan, nainen hämmentyi itsekin.

– Olenko minä todella sanonut näin? hän kyseli poliisilta.

Näytteet yhä tallessa

Tapauksissa, joissa ruumista ei löydetä, erilaisille teorioille ja spekulaatioille jää loputtomasti kasvutilaa. Helenan tapauksessa alku ja loppu ovat selvillä, mutta tapahtumien kaaresta puuttuu tieto, joka yhdistäisi rikostekniset näytteet juuri oikeaan henkilöön.

– Itse näkisin niin, että tekijä on ollut joku paikallisesta väestä. Kun yli 900 ihmistä on poliisin seulan läpi käynyt, on tämäkin henkilö todennäköisesti kuulunut joukkoon. Varmaksi näin ei kuitenkaan voida sanoa, Heinonen toteaa.

Yhtä hyvin Helenan hengen riistänyt voi olla ulkopaikkakuntalainen, joka ei koskaan palannut kaupunkiin ja joutunut kuulusteluihin. Hän voi myös olla paikallinen, joka on sittemmin muuttanut toisaalle vähin äänin.

Heinonen uskoo, että murhamysteeri voi vielä ratketa. Hän pitää sitä hyvinkin mahdollisena.

Tutkinnanjohtaja perustaa näkemyksensä surmapaikalta huolellisesti taltioituihin näytteisiin ja rikosteknisten laboratoriotutkimusten kehitysharppauksiin. Nykypäivään verrattuna 70-luvun tekniset tutkintameneltelmät olivat alkeellisia. Dna-testejäkään ei ollut.

Surmapaikalta otettiin talteen runsaasti erilaista aineistoa ja näytteitä, kuten vaate-, hius-, veri- ja eritenäytteitä. Osa niistä on yhä tallessa ja käyttökelpoisia testaukseen.

– Kaikki näyteaineisto on aikanaan käyty läpi vanhan ajan menetelmin ja edellisen kerran kymmenen vuotta sitten. Nyt tarkoituksena on testata näytteet myös uusin menetelmin, Heinonen sanoo.

Laboratoriossa rikospaikkanäytteille tehdään muun muassa dna-fragmenttianalyysi. Siinä dna-ketju pilkotaan pienen pieniin osiin, erilaisiin dna-alueisiin.

Menetelmät ovat herkistyneet. Aiemman 11 dna-alueen sijaan nykyisin voidaan määrittää 17 eri aluetta. Näiden alueiden muodostamaa tunnistetta voidaan verrata tekijän dna-tunnisteeseen.

Lisäksi rikospaikkanäytteille voidaan tehdä Y-kromosomitutkimus. Siinä määritetään mieshenkilöiden Y-kromosomin dna-alueita.

Käytännössä poliisi voi saada näytteistä dna-tunnisteita, joita voidaan verrata olemassa olevaan dna-tietokantaan. Näytteiden avulla voidaan myös päästä kiinni tekijän mahdollisiin jälkeläisiin, ja sitä kautta itse tekijään, vaikka hän olisi jo kuollut.

Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, uusia näytetuloksia voi Heinosen arvion mukaan olla saatavilla vuoden sisällä.

Silloin syyllinen ehkä selviäisi, suomalaisen rikoshistorian mysteerilistasta pyyhkiytyisi pois yksi tapaus ja Helena Jämiäluoman omaiset saisivat rauhan.

Murhaaja saattoi juosta pakoon öisestä puistosta, mutta testitulokset voivat vielä saada hänet kiinni.

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja