Nyt muutaman vuoden vaajaa viisikymppinen Anne sai lääkäriltä virallisen diagnoosin ennenaikaisista vaihdevuosista juuri täytettyään 31 vuotta. Anne kertoo Studio55:lle diagnoosin aiheuttaneen vuosien ajan häpeän tunnetta.
Kolmekymppisenä se alkoi: espoolainen Anne heräili keskellä yötä voimakkaaseen hikoiluun. Jokailtaisesta nukkumaanmenosta tuli kuukausien mittaan painajaista, kun uni ei tuntunut tulevan silmään oikein millään. Elimistö oli sekaisin, ja kuukautiset tulivat koska sattuu.
Anne muistaa päivän, jolloin teki viimein päätöksen hankkiutua työterveyslääkärin vastaanotolle. Hän oli vastikään viettänyt 31-vuotispäiviään.
– Tulin töistä autolla, kun minusta äkkiä tuntui, että sydän kirjaimellisesti pakahtuu rinnassa. Ahdisti valtavasti, ja sain ajateltua, että nyt on pakko ajaa tien reunaan. Siinä sitten olin ehkä kymmenisen minuuttia hätävilkut päällä. Lopulta sain soitettua miehelleni, että tulee bussilla hakemaan auton, Anne kertoo.
Diagnoosi laukaisi häpeän
Anne uskoi vielä lääkärin vastaanottohuoneessa, monissa kokeissa ravattuaan, että kyseessä oli äkkiä iskenyt voimakas paniikkihäiriökohtaus.
– Ajattelin, ettei tämä voi käydä minulle. Olin aina ollut perusterve, ja kuukautisetkin olivat siihen saakka tulleet kellontarkasti. Kun kieltämisvaihe oli ohi ja aloin hyväksyä tilannetta jossain määrin, etsin tietoa aiheesta. Taas joka paikassa toitotettiin, että ennenaikaiset vaihdevuodet koskevat vain noin prosenttia alle nelikymppisistä.
Jälkeenpäin Anne muistelee kärsineensä kovasta häpeäntunteesta, joka iski ensi kertaa samana iltana, kun hän oli saanut lääkärin lausunnon.
– Minulla oli jostain syystä älytön pelko siitä, että mieheni alkaa pitää minua epänaisellisena tai että hän haluaa jopa erota ja löytää itselleen naisen, joka tekee hänen kanssaan vielä lapsia. Ajattelin itse olevani äärettömän epäonnistunut naisena, jotenkin vajavainen. Pahimmalta tuntui se, etten ollut itse valinnut omaa osaani. Asiat tuntuivat tapahtuvan minulle ilman, että pystyin vaikuttamaan niihin mitenkään.
