Suomi, 2001. Ohjaus ja käsikirjoitus: Markku Pölönen. Kuvaus: Kari Sohlberg. Leikkaus: Jukka Nykänen. Tuotanto: Kari Sara. Pääosissa: Puntti valtonen, Peter Franzén, Lotta Lehtikari, Mika Nuojua, Sanna-Kaisa Palo. Kesto: 80 min.
Tanskalaiset ohjaajat Lars von Trier ja Thomas Vinterberg laativat vuonna 1995 elokuvantekijöiden siveysvalan, jonka mukaan kaikki elokuvantekoon liittyvä keinotekoisuus tuli hylätä. Apuvälineiden karsimisella tavoiteltiin jotakin elokuvan alkuperäisestä voimasta: totuuden uskottiin löytyvän karistetun pintakiillon takaa. Puhdasoppisissa dogma-elokuvissa käytetään käsivarakameraa ja minimoidaan elokuvan jälkikäsittelytyöt. Dogma-elokuvat eivät cinéma véritén tavoin pelkää paljastaa elokuvantekemisen prosessia, jolla Markku Pölönen Emmauksessaankin herkuttelee välillä onnistuneesti.
Dogma-elokuvien kantateos, Lars von Trierin Idiootit, kuvasi porvarisnuoria jotka teeskentelemällä vammaisia testasivat yhteiskunnan asenteita ja etsivät samalla omaa sisäistä idioottiaan. Tyylillisesti viimeistellyn Badding-elokuvan jälkeen on kenties yllättävää, että elokuvaohjaajistamme juuri Pölönen on lähtenyt tekemään elokuvaa dogman hengessä. Emmauksen tiellä on täynnä hulluja, hölmöjä ja tunnevammaisia ihmisiä, mutta toisin kuin von Trier, Pölönen hylkää yhteiskuntakriittisen tason haluamatta julistaa tai osoittaa sormella mihinkään. Elokuva ei pyri muuksi kuin tietoisen överiksi meneväksi kansankomediaksi, vaikka sen päähenkilö onkin arvonsa hukannut nihilisti (Puntti Valtonen), joka mittaa kaiken rahassa ja jonka kautta maaseudulla rehottava hulluus alkaa vaikuttaa stadilaista paskantärkeyttä terveemmältä.
Pölösen elokuvassa on hetkiä, jolloin vitsi on vaarassa lässähtää ja tarina jäädä junnaamaan paikoilleen. Pelastukseksi koituu toisinaan elokuvan viihdyttävä itseironia: näyttelijät vilkuilevat plareihinsa ja pohtivat mitä elokuvassa seuraavaksi tapahtuu. Heti alussa päähenkilö huomauttaa, että nyt taitaa pukata takaumaa päälle; takauma toteutetaan niin, että pikkupoika juoksee aikuisen Ranen ohitse ja alkaa näytellä tämän lapsuutta. Takaumaan ei siis siirrytä sumuisen ristikuvan kautta vaan kaikki tapahtuu yhdessä ja samassa otoksessa.
Elokuvan varsinaista purkitusta edelsi kymmenen läpinäyteltyä harkoituskuvausta, joiden aikana kuvaaja Kari Sohlberg laski kävelleensä takaperin noin 40 tuntia. Treeneillä oli tarkoituksensa, sillä elokuva kuvattiin yhdessä päivässä ja jälkikäsittelykin supistui parin hyppyskarvin poistoon ja muutamaan himmennykseen eri kohtausten välillä. Vaikka Sohlberg onnistuukin erinomaisesti seuraamaan kamerallaan värikkäiden henkilöiden villiä menoa, kuvajälki on sameata ja värit luonnottoman kirkkaat.
Emmauksen luovan hulluuden tiellä nähdään muutamia aivan uskomattomia roolisuorituksia. Peter Franzén on ennenkin muuntautunut Pölösen elokuvissa kylähulluksi rumilukseksi - ja hän tekee sen jälleen oivallisesti. Kerran Franzénin pokka pettää mutta hän saa repeilynsä hienosti muokattua osaksi tarinaa. Erityismaininnan ansaitsee Sanna-Kaisa Palo, joka tekee hillittömän roolin stadilaisena halpana hutsuna. Pölösen kokeilu kulkee sulavasti sekä hirtehisen dialoginsa että taitavien näyttelijöidensä varassa. Emmauksen tiellä on elokuvan mittainen hulppea vitsi, joka toimii yllättävän hyvin mutta jonka toistamisessa ei olisi mitään mieltä. Suomalaisten dogma-elokuvien aaltoa on siis tuskin odotettavissa.
Teksti: Minna Karila
Kuva: Buena Vista