Tämä kolumni ei kerro Lauri Törhösestä, Aku Louhimiehestä tai Kenneth Grevestä. Sen aiheena olemme me suomalaiset, minä itse mukaan lukien. Olen nyt muutaman päivän miettinyt puhekulttuuria, johon olen kasvanut. Ja se ei näytä kauniilta. Se on suomalaisuuden pimeä puoli, kirjoittaa toimittaja Eeva Lehtimäki MTV Uutisten nettikommentissaan.
Suomen kulttuurirahasto ja ajatuspaja e2:n tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat yllättäen melko samanlaisia sukupuolesta, iästä, asuinpaikaista tai poliittisesta kannasta riippumatta.
Meidän identiteettimme rakennuspalikoita ovat lähipiiri ja harrastukset, mutta myös suomalaisuus, äidinkieli ja työ. Väitän, että meitä suomalaisia yhdistää myös kyky vaieta, paeta ikäviä asioita ja julkista keskustelua.
Törhösen, Louhimiehen ja Greven tekemisiä on yhdistänyt huono johtaminen, erityisesti naisiin kohdistunut törkeä käytös sekä julkinen salaisuus, salailu ja vaikeneminen.
#metoo-kampanja on ollut keskeinen kimmoke, että väärinkäytöksistä vuosia vaienneet ovat uskaltaneet puhua asiasta julkisesti. Sen jälkeen onkin alkanut kummallinen osuus.
Anteeksipyyntö ei saa olla onttoa poseerausta
Tähän aikaan kuuluvat julkiset anteeksipyynnöt. Uhrit ansaitsevat anteeksipyyntönsä. Mutta anteeksipyynnöt ovat vain onttoa poseerausta, ellei niitä seuraa toimintaa, oikeaa muutosta inhimillisesti kestävään käytökseen ja toisten ihmisen kunnioittamiseen.
Näin on meillä Suomessa kuitenkin vaikea tehdä, koska hankalan ja kiusallisen aiheen suurin huomio kiinnittyykin siihen, mitkä ovat väärinkäytösten uhrien motiivit. Miksi he eivät ole puhuneet aiemmin? Ovatko he edistämässä tyrkkyinä vain omaa uraansa? Ei kaivella vanhoja asioita, eikös niin. Ja näin keskustelu harhaantuu näppärästi sivuun.