(SPV)
Blackmore´s Nightin viides studiolevy jatkaa kolmoslevyllä Fires At Midnight hyväksi havaitulla kaavalla. Keskiaikaan tai renessanssiin viittaavan akustisen musiikin seassa on muutama raita melodista rokkia, joka tällä kertaa menee jo yhtä raskaaksi kuin Joe Lynn Turnerin aikainen Rainbow 80-luvulla.
Candice Nightin laulamien kappaleiden ohessa kuullaan Ritchie Blackmoren erilaisilla akustisilla kielisoittimilla johtamia vähäeleisiä instrumentaaleja.
Kyllä vaan, tällä kokoonpanolla on yhä annettavaa. Ei tietenkään voi kieltää etteikö Blackmore olisi hieno nähdä rockbändissä Ronnie James Dio tai Turner laulajanaan. Silti on myönnettävä että Blackmore´s Night tuo esiin Blackmoren musiikillisen vision monet puolet paremmin kuin puhdas rockbändi toisi. Monipuolisuus on bändin rikkaus.
I Guess It Doesn´t Matter, St. Teresa ja Just Call My Name ovat rockia jossa Rainbow kohtaa Abban. Blackmorehan ei ole koskaan salannut rakkauttaan jälkimmäiseen. Näissä biiseissä parasta on Blackmoren sähkökitara joka soi aivan yhtä dramaattisella tunteen ja tekniikan yhdistelmällä kuin Deep Purplessa aikoinaan.
Bändinä Blackmore´s Night on kehittynyt siten etteivät siirtymät keskiajalta rokkiin enää kuulosta teennäisiltä. Ryhmä soittaa uskottavasti sekä sähköllä että akustisesti. Monipuolisuus voi aluksi tuntua linjattomuudelta. Tarkemmin tutustuttuna Blackmore´s Nightin linja on juuri siinä että bändi näyttää elävästi eurooppalaisen rokin juuret, liikkuen musiikissaan vuosituhannelta toiselle.