Sami täyttää maaliskuussa 47 vuotta. Diagnoosipapereissa lukee psykoosipiirteinen persoonallisuus, vaikka nykyisin Sami onkin toipunut ja lääkkeetön. – Olen muuttanut katsantokantaani. Uhriutuminen ei johda mihinkään, hän kuvaa.
Armeijasta Sami muistaa palokellon. Ja sen yhden kappaleen.
– Vuonna 1992 armeija oli… Kaikki miehethän sanovat, että se oli ennen vanhaan kovempaa. Tuolloin kaikkialla ei ollut vessoissakaan väliseiniä. Simputusta oli. Sitä, että joka aamu viideltä pannaan soimaan sama kappale: You’re in the Army Now.
Vieläkään Sami ei kuuntele sitä vapaaehtoisesti.
Sami täyttää maaliskuussa 47 vuotta. Diagnoosipapereissa lukee psykoosipiirteinen persoonallisuus, vaikkei Sami sitä enää nykyisin paljoa ajattele.
– Aika on niin sanotusti alkanut kullata muistot, kun niistä on yli 20 vuotta.
Kaikki alkoi armeijasta
Töihin Sami pääsi lamavuonna 1991. Hän oli valmistunut merkonomiksi.
Töitä huonekaluliikkeessä ehti jatkua noin vuoden verran. Sitten koittivat armeija-ajat.
Sieltä Samin sairastuminen tavallaan alkoi.
– Olin ehkä vähän keskenkasvuinen. Otin itseeni, olin jo koulussa herkempi kaveri. Minua vähän kiusattiinkin, ja reagoin vatsallani. Armeijassakin vatsa oli se, joka ensimmäisenä oireili. Alkoi pelottaa niin paljon, että oksentelin, Sami kuvaa.
Hän oli muuttanut jo 16-vuotiaana omilleen ja tottunut olemaan omissa oloissaan. Armeijassa vaivasi lisäksi kielimuuri: Sami oli valinnut ruotsinkielisen prikaatin opetellakseen ruotsia.
– En nukkunut juurikaan. Tuli sellainen romahdus, että alkoi pelottaa jo seistä rivissäkin. Mietin, että jos alan oksentaa, mihin juoksen. Ja ne jumalattoman aikaiset palokelloheräykset! Kun oli armeliaasti kolmen tai neljän aikaan nukahtanut, niin viideltä se sitten soi. Sellainen alkaa vaikuttaa nuoren kaverin toimintakykyyn, Sami kuvaa.
– En uskaltanut enää syödä. Totesin, että aina saa juosta johonkin oksentamaan ja ei kannata. En ole mitenkään armeijavastainen, olin urheillut paljon ja olin mielestäni ihan oikeassa paikassa, mutta se ei sopinutkaan minulle. Jouduin varuskuntasairaalaan.
Sami ei ehtinyt edes kuitata asetta itselleen. Hänelle kirjoitettiin kaksi vuotta lykkäystä. Armeija antoi diagnoosiksi sopeutumishäiriön.
Ensimmäinen iso epäonnistuminen elämässä
Sami hakeutui armeijan lääkärin neuvosta mielenterveystoimistoon. Sieltä hänet kuitenkin käännytettiin pois.
– Sanottiin, ettei se ole mua varten, hän muistelee.
Terveyskeskuslääkäri kirjoitti masennuslääkettä. Sami palasi töihin.
– Kyllähän siellä ihmeteltiin ja kyseltiin, että eikös sun pitänyt olla armeijassa. Eiväthän ne kysymykset nyt tunnu miltään, mutta silloin ne olivat kiusallisia. Ja varmaan se oli ensimmäinen isompi epäonnistuminen elämässä. Huomasi, ettei pärjääkään.
"Välttelin kavereita, ettei aina tarvitsisi selitellä"
Mieliala korjaantui töitä tekemällä. Samin kaverit kuitenkin pärjäsivät armeijassa hyvin, palasivat siviiliin ja jatkoivat sen jälkeen opiskelemaan. Samikin haaveili kauppakorkeasta, mutta teki käytännössä 14–16 tunnin päiviä. Jonkunhan täytyi auttaa asiakkaita.
– Välttelin kavereita, ettei aina tarvitsisi selitellä, miksen ole armeijassa. Se oli vain töitä ja unta. Joskus oli vapaapäiviä, ja nuori mies kun on, sosiaalinen elämä helposti siirtyy baariin. Rahaa tuli, kun töitä teki ja kauppa kävi, Sami kuvaa.
– Nukkuminen muuttui ohkaiseksi. Tein pitkää päivää, yritin niin kovasti näyttää, että kyllä minä jaksan ja osaan. En tiedä, kenelle yritin näyttää sitä, vai olinko liian kiltti. Hain jotain hyväksyntää, sanoin, että joo, minä voin tulla, hän pohtii.
"Seuraava puhelu alkoi pelottaa"
Samin ihmissuhteet olivat rikkonaisia. Mikään ei tuntunut hyvältä. Pian töissä alkoivat samat oireet: oksentelut ja pelko palasivat.
– Hoidin myös reklamaatioita, ja jos tehtaan paketista puuttui joku ruuvi, se oli tietenkin minun vikani. Otin ne jotenkin henkilökohtaisesti. En viitsinyt asiakkaalle tietenkään sanoa mitään, mutta kävin sitten varastossa vähän potkimassa laatikoita. Seuraava puhelu alkoi pelottaa: ovatko ne taas vihaisia, Sami kuvaa.
– Jouduin ottamaan sairaslomaa, koska jos juttelet asiakkaiden kanssa ja mietit, menisitkö viiden vai 15 sekunnin päästä oksentamaan, ei se asiakaspalvelu oikein toimi. Asiakaskohtaamiset alkoivat pelottaa.
Myöhemmin Samillä diagnosoitiin myös sosiaalisten tilanteiden pelko.
"Syrjäytin itse itseni"
Jäätyään pois töistä Sami eristäytyi kotiin. Yöt hän makasi hereillä Doorsia ja vanhaa progea kuunnellen.
– Syrjäytin itse itseni, hän kuvaa.
Jossain vaiheessa olo muuttui tukalaksi. Samistä tuli itsetuhoinen. Hän pelkäsi sekoavansa; viikonloput kuluivat usein alkoholia nauttien.
– En ollut kokenut viinanjuoja, olin urheilija. Itsetuhoisuuteen jotenkin haki hetken helpotusta, Sami sanoo.
– Lopulta tuli umpikuja. Että nyt en kestä enää. Soitin yhdeltä aamulla isälle. En muista, oliko huhti- vai toukokuu. Sanoin, että tuntuu, että sekoan.
Isä ajoi Samin Hesperian sairaalaan. Hän vapisi ensiavussa tunnin tai kaksi – tarkat muistikuvat ovat jo kadonneet.
– He ottivat onneksi minut vastaan. Ensimmäisen yön olin vähän villimmällä osastolla. Aamu oli kyllä ikimuistettava, siellä oli niin levotonta, ja itse olin kauhuissani, että psykiatrinen sairaala, miten olen täällä? Haluan äkkiä pois! Toisaalta olin hyvin ahdistunut ja sairaudentuntoinen. En olisi kuitenkaan pärjännyt siviilissä.
Sami pääsi hoidettavaksi osastolle, jolla hoidettiin myös syömishäiriöitä.
– Minulle ei sellaista diagnosoitu, ei se oikein sopinut. Minä vain reagoin vatsallani. Pystyin puhumaan, itkemään ja ilmaisemaan, mutta vatsa oli herkkä. Sillä oli kehon mielestä helpompi ilmaista, vaikka itseni mielestä olisi kyllä ollut parempi jotenkin muuten, Sami naurahtaa.
"Tein kaiken sen, mitä ei pidä tehdä"
Osastolla Samille diagnosoitiin keskivaikea masennus. Arki ruokki synkkiä ajatuksia.
– Tein tavallaan kaiken sen, mitä ei pidä tehdä, kun masentuu. Valvoin, elin epäsäännöllistä elämää ja söin huonoa ruokaa. Olin itsekseni, jos en ollut baarissa. Hygienia, siivoaminen ja kaikki jäivät.
Joskus vanhemmat kävivät siivoamassa. Silloin Sami aina lupasi pitää asunnon jatkossa siistinä. Oikeasti hän ei kyennyt siihen.
– Välillä mietin, että hyppäänkö parvekkeelta, vai menenkö sittenkin pesulle. Ajatukset olivat aivan absurdeja, Sami kuvaa.
Oireet eivät näy ulospäin
Sami eli pitkään omanlaistaan elämänkaarta: hän oli yksin kotona, kunnes olo muuttui sietämättömäksi. Sitten hän päätyi päivystykseen, pariksi päiväksi sairaalaan ja takaisin kotiin. Tämä toistui useita kertoja.
– Olin itsekseni ja kiltisti. Eivät naapurit kiinnittäneet huomiota. Kerran joku kysyi ”etkö käy enää töissä”. Opin heitäkin välttämään: yöllä oli hiljaisempaa liikkua. Asuin ylimmässä kerroksessa, ja aina piti jännittää ja kuunnella, uskaltaako mennä. Oireet eivät näy oikein ulospäin, mutta sitä miettii asioita, joita tavallisen ihmisen ei tarvitse miettiä, Sami kuvaa.
Herkkyys tavallaan pelasti Samin. Hän ymmärsi sairastuvansa.
"Tiesin, ettei äiti ole nurkan takana puhumassa"
Kolme tai neljä kertaa Sami kuuli yöllä ääniä, joita ei ollut.
– Muutaman kerran kuulin astioiden kilinöitä. Kuulin myös äidin äänen. Olin hirveän syyllisyydentuntoinen ja tuntui, että hän toistaa etunimeäni: Sami! Vaikka ääni ei sanonut muuta, tulkitsin, että vanhempani eivät ole tyytyväisiä, kun vain lojun kotona, Sami kuvaa.
– Kun kuulin äänen, samaan aikaan tiesin, ettei äiti ole nurkan takana puhumassa. Että tämä ei voi olla totta.
Kun jälleen yksi Samin parisuhde kariutui, hän päätti päättää elämänsä lääkäriltä saamillaan unilääkkeillä.
– En muista, montako pikkupurkissa oli. Söin ne. Mielessäni oli, että lähden autolla ajamaan rekkaa vasten. Onneksi se jäi. Ajoin metsätielle ja nukuin. Sitten ajoin takaisin kotiin, hiljaa, toivoen, etteivät poliisit tule vastaan. Radiosta kuulin, kun vanhemmat kuuluttelivat, että tule takaisin kotiin, asiat voidaan sopia. Ikävän teon tein läheisille siinä. Ikipäivänä en enää tekisi niin, Sami kuvaa.
Hän kokeili myös butaania itsetuhomielessä.
– Siinä oli ajatus, että on ihan sama. Mieliala oli sellainen, etten ole minkään arvoinen eikä kukaan pidä minusta.
"Huomasin, että kelpaan ja riitän"
Lopulta valo pilkahti Samin elämässä. Hän pääsi kuntoutusklinikalle ja mukaan vertaisryhmiin.
– Huomasin siellä, että kelpaan ja riitän. Siellä oli ilmaisutaidon ryhmiä, valmistelimme näytelmiä. Aloin tavallaan eheytyä: huomasin, että jään henkiin.
Vuosien laitoskierre oli laitostanut Samin. Nyt hän alkoi pohtia, voisiko kotielämä olla muutakin kuin pakastepizzaa ja olutta.
– Kun alkoi olla tyytyväinen sairaalassa, sitä mietti, että eihän tämä voi näin olla, hän sanoo.
Sami pääsi päiväosastolle. Siellä hän oppi syömään ”muutakin kuin säilykkeitä”.
– Opin myös syömään muuallakin kuin kotona ilman, että pitää käydä oksentamassa. Aloin tavata ihmisiä. Aloin löytää itseni uudelleen. Olin ollut kuin usvassa. Opin, mistä sairauden oireet johtuvat ja miksi ne pahenevat, jos tekee huonoja valintoja.
Paluu objektista subjektiksi
Vuonna 2009 Sami uskaltautui ohjaamaan omaa vertaisryhmää. Sitä jatkui viisi vuotta joka maanantai.
– Askel kerrallaan tein paluuta niin sanotusta objektista subjektiksi. Tajusin, ettei mielen sairaus toimi niin, että laittakaa te minut kuntoon. Itselläni oli vastuu siitä.
Kun maksa-arvot herättivät lääkäreiden huolen, Sami lopetti myös juomisen.
– Onneksi minussa ei ollut juopon vikaa, hän naurahtaa.
– En pystynyt juomaan krapulaani. Pistin juomisen poikki.
Kun Sami lopulta kirjattiin ulos psykoosiklinikalta, hänellä oli ollut yhdeksän vuotta sama hoitaja. Sami tiesi, että nyt elämään pitäisi löytää uusi suunta – hän ei voisi jäädä yksin kotisohvalle.
Sami kuuli tukipisteestä, josta voisi löytyä suuntaa elämälle. Hän päätti vierailla siellä.
Matkalta vertaisryhmään löytyi myös vaimo
Oli maaliskuun ensimmäinen päivä. Sami oli matkalla helsinkiläiseen tukipisteeseen. Satoi.
– Siellä oli joku tyttö tupakalla. Hän katsoi, kun olin ulkopuolella kuikuilemassa, onko paikka oikea, ja kysyi, oletko tulossa tänne. Sanoin, että olen asiakkaana tulossa. Minusta jäi hänelle muistijälki. Kun aloin uskaltautua ryhmätoimintoihin, aloimme tutustua.
Tuosta tytöstä tuli lopulta Samin vaimo. Se tuntui uskomattomalta.
– Molemmilla oli jo hanskat naulassa, että ei tästä mitään tule, Sami kuvaa.
"Uhriutuminen ei johda mihinkään"
Nyt Sami opiskelee lähihoitajaksi. Hän on toiminut yrittäjänä ja avustajana ja jakanut lisäksi omaa tarinaansa muille erilaisissa ryhmissä ja luennoilla.
– Olen muuttanut katsantokantaani. Sellainen uhriutuminen ei johda mihinkään, Sami kuvaa.
– Työ teki sen, ettei ollut aikaa murehtia. Olin hyvällä tuulella kotonakin, oli mielekästä tekemistä. Itse hoidin itseäni. Sieltä olen tullut tähän päivään.
Isoja takapakkeja ei ole enää tullut. Nyt Sami tuntee itsensä ja mielensä. Remissiodiagnoosin hän sai jo vuonna 2009.
– Kun nyt kerron noita menneitä ajatuksiani, ne tuntuvat niin absurdeilta. Jos kymmenen vuotta on mennyt ilman takapakkia, aika hyvältähän se tuntuu. Itse tiedän myös, mitkä ovat ne varoitusmerkit. Kyllä uskon, että nyt jos minulle tehtäisiin sairautta mittaava testi, tulisi puhtaat paperit.
"Ei tarvitse aina mennä niin hirveän kovaa ja juosta"
Vuonna 2012 Samin lääkitys purettiin.
– Vaikka olen hyvin hoitomyönteinen, huomasin, että sillä on hyviä vaikutuksia: jaksoin lukea, olo parani, paino putosi. Painoin armeijassa 65 kiloa ja 40-vuotiaana 125 kiloa. Nyttemmin olen ymmärtänyt, että mieliala ja ruumiillinen terveys kulkevat käsi kädessä, samoin hyvinvointi.
Itsetuhoisten ajatusten tai mielenterveyden ongelmien kanssa kamppailevalle Sami sanoisi: muista pienet hetket.
– Jotenkin aloittaisin niistä pienistä hetkistä, vaikkapa aamun kaurapuurosta. Ei tarvitse aina mennä niin hirveän kovaa ja juosta. Masentunut ihminen ei näe eikä koe niitä hyviä tunteita. Ne pitää sanoa ääneen: nyt minulla on ruokaa, minulla on lämmin aamupala tai jokin muu asia, Sami sanoo.
– Vaikka ei olisi puolisoa tai muuta, voi sanoa ääneen tai kirjoittaa, mitä hyvää on. Ja että tapaisi muita ihmisiä, joiden kanssa jakaisi onnistumisia. Liian yksin ei ole hyvä olla, hän sanoo.
"Sitä ajattelee, että en pärjää töissä, ei minulla ole oikeutta elää"
Luennoidessaan ja ryhmiä vetäessään Sami on tavannut lukemattomia ihmisiä, jotka kokevat olevansa vain kustannus yhteiskunnassa.
– Sitä ajattelee, että en pärjää töissä, ei minulla ole oikeutta elää täällä. Äänet mielessä voivat olla hyvin julmia, ajatukset julmia ihmiselle itselleen, hän sanoo.
Sami tekisi myös kotitöitä: tiskaisi ja imuroisi, lähtisi ulos. Silloin saa olla hetken muualla kuin omassa mielessään.
– Kun teet edes jotakin muuta kuin podet, vaikka tiskaat tai imuroit, saat pitää hetken lomaa sairastamisesta. Silloin on helpompi sulkea pois sitä murhetta. Sitä mustaa.
2:27