Annelilla on synnynnäinen silmäsairaus, joka diagnosoitiin hänen ollessaan 5-vuotias. 30-vuotiaana hän sokeutui. – Vieläkin värkkään ikkunaan jouluvalot, vaikken niitä enää itse pysty näkemään. Jo tieto siitä, että kynttilä on palamassa, luo tunnelmaa, hän kertoo.
Anneli Iltanen erottaa vielä auringonpaisteen tai sen, onko pimeää. Muuten hän ei näe.
– Joskus saatan erottaa kirkkaan valopisteen, kuten neonputken. Toiminnallista näkökykyä minulla ei ole jäljellä, hän sanoo.
Anneli, 55, on Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaiset ry:n puheenjohtaja.
"Olen joutunut sokeana venyttämään omia rajojani"
Annelilla on synnynnäinen silmäsairaus, joka diagnosoitiin hänen ollessaan 5-vuotias. Jo kouluaikana näkö oli heikko.
– Hämärässä oli vaikea liikkua, koska oli hämäräsokeus, ja vahva likinäkö. En nähnyt piirtoheittimelle tai taululle. Sekin, ettei näe, on suhteellinen käsite: läheltä pystyin näkemään vaikka pientäkin sanakirjatekstiä.
Anneli kuitenkin opiskeli menestyksekkäästi muistinsa ja hyvän lukupäänsä avulla. Hän valmistui lukiosta ja opiskeli filologiaa yliopistossa. Kolmekymppiseksi asti kaikki sujui hyvin, mutta kun olisi pitänyt tehdä väitöskirjaa, näkökyky romahti.
– Olen joutunut sokeana venyttämään omia rajojani enemmän kuin näkevänä olisin joutunut, koska olisin päässyt niin paljon helpommalla, Anneli kuvaa.
Hän joutui opiskelemaan eri ammatin ja ohjaa nyt työkseen liikuntatunteja.
"Katseestahan näkee tavattomasti asioita"
Näkövamma vaikutti myös Anneliin äitinä. Hänellä on kaksi lasta, joita hän ei koskaan ole nähnyt; myöskään katsekontaktia lasten kanssa ei ole ollut.
– Olemme oppineet kommunikoimaan todella hyvin, ja puolin ja toisin kuulemme toistemme äänistä eri asioita. Katseestahan näkee tavattomasti asioita, silmät ovat sielun peili. Se tietty hienoviritteisyys on siirtynyt ääneen ja kuulemiseen, Anneli sanoo.
Sokeus toi kaksi vuotta sitten Annelin perheeseen uuden perheenjäsenen. Nelli, 4, on musta labradorinnoutaja.
– Koirat eivät olleet minulle hirveän tuttuja ja mietin, olenko ylipäätään koiraihminen. Nyt olemme Nellin kanssa tehneet yhteistyötä kaksi vuotta ja täytyy sanoa, etten pysty enää kuvittelemaan, millaista elämä olisi ilman koiraa, Anneli sanoo.
– Nellistä on monenlaista iloa ja lämpöä kotona. Ennen kaikkea se antaa mahdollisuuden itsenäiseen liikkumiseen. Nyt pääsen ulkolenkille, kun tuntuu siltä.
Joulumusiikit häiritsevät kauppareissulla
Tv-ohjelmia Anneli ei enää näe, mutta kykenee silti seuraamaan niitä kuuntelemalla. Radion merkitys on korostunut sokeuden myötä. Joulunaikana joulumusiikki on tullut tärkeämmäksi – paitsi kauppareissujen aikana. Kaupassa käyminen joulun aikaan kun voi olla näkövammaiselle haaste.
– Jos olet ihan yksin liikenteessä, eihän se ole kiva. Joulumusiikit häiritsevät kuulomaailmaa, koska vaikka on koirakin, joutuu tarkkailemaan ympäristöään koko ajan kuulon avulla. On paljon ihmisiä ja tungosta, koira joutuu väistelemään ja saatetaan helpommin menettää kulkusuunta, Anneli kuvailee.
– Olen kuitenkin realisti. Ei joulumusiikkeja laiteta pois, jos sanon, että minua häiritsee. Ehkä sellaista joulumieltä voisi olla. Jos huomaa, että näkövammainen on eksyksissä, voi koputtaa olkapäälle ja kysyä, tarvitsetko apua.
Joulussa tärkeitä valot ja tuoksut
Koska Anneli on ennen nähnyt, monet asiat ovat piirtyneet hänen mieleensä. Jouluaikana yksi tärkeimpiä muistoja on kynttilän elävä liekki. Anneli on aina rakastanut joulun valoja ja elävää tulta.
– Vieläkin värkkään ikkunaan jouluvalot, vaikken niitä enää itse pysty näkemään. Kaikki joulun eri valot ehkä eniten herättävät jouluisia tunnelmia. Poltan jopa kynttilää. Jo tieto siitä, että kynttilä on palamassa, luo tunnelmaa. Joskus riemukseni saattaa pieni tulen häivähdys häivähtää silmissä, Anneli kuvaa.
Myös joulun tuoksut ovat tärkeitä. Äidin kotona tuoksuu aito joulukuusi.
– Onhan se hajumaailma aika rikas muutenkin: lanttulaatikko, kinkku, joka paistuu uunissa, piparkakut. Jouluhan on tulvillaan erilaisia tuoksuja.
"Minun on vaikea ymmärtää, miten joku ajattelisi, etten pystyisi selviytymään"
Anneli uskoo, että selviytyäkseen arjesta sokealla olisi hyvä olla hyvä tuntoaisti. Moni tekeekin joulun ruoat käsin ja valmistaa itse myös esimerkiksi mehiläisvahakynttilöitä.
– Olen 25 vuotta selviytynyt keittiössä sokeana. Minun on vaikea ymmärtää sitä, miten joku ajattelisi, etten pystyisi itse selviytymään. Jos vaikka paistan pihvejä, en ala ähräämään lastalla pihviä ympäri, vaan kastelen sormet kylmällä vedellä, nappaan pihvin reunasta ja heitän sen ympäri. En muista, milloin olisin polttanut sormeni ja leikannut sormeeni. Toki joskushan se lipasahtaa, mutta ei sokea ole mikään kaaos keittiössä.
Tärkeää on, että tavarat ovat aina samassa paikassa. Joskus vieraat sekoittavat vaikkapa maustepurkkien järjestyksen; silloin Anneli kumartuu haistamaan, mitä missäkin purkissa on.
– Yleensä ihmiset ripottelevat mausteet sirottimesta ruokaan. Itse kaadan kämmenelleni määrän, jonka tiedän tarvitsevani, ja ripottelen sen ruokaan. Muuten voi tulla ikäviä yllätyksiä!
Tärkein apuväline hyvä itsetunto
Annelilta kysytään usein, mitä hän kaipaa siltä ajalta, kun vielä näki. Silloin hän vastaa ”kaikkea” ja nauraa päälle.
– Se on jännä juttu, että usein kysytään, mitä kaipaan siltä ajalta, kun näin. Tai sanotaan "voi harmi, kun et ole koskaan nähnyt lastesi kasvoja". Mutta kyllä ne yllättäen ovat ne luonnonilmiöt, jotka eniten herättävät kaipuuta, Anneli sanoo.
Anneli kaipaa elävää tulta, Lapin sinistä hämärää ja lumisia puita.
– Tai joku jäätynyt koiranputki, kuinka kaunis se on, kun siihen osuvat auringon säteet.
Hän kokee saaneensa sokeudelta enemmän kuin mitä se on vienyt.
– Ajattelen, että meistä jokainen voi tehdä koko ryhmän hyväksi erilaisia asioita, jos vain omasta ajastaan haluaa antaa yhteiseksi hyväksi. Ja miten eri aisteja voi hyödyntää! Jos olisin näkevä, ei sitä taitoa olisi kehittynyt.
Toinen tärkeä asia sokealle on Annelin mukaan itsetunto.
– Näkövammaisen tärkein apuväline on hyvä itsetunto. Täytyy uskaltaa, täytyy mennä ja täytyy rohkeasti hoitaa omaa elämäänsä eteenpäin.