Iso-Britannia 2012. Ohjaus: Joe Wright. Käsikirjoitus: Tom Stoppard – Leo Tolstoin romaanista. Tuotanto: Tim Bevan, Paula Webster. Kuvaus: Seamus McGarvey. Leikkaus: Melanie Oliver. Musiikki: Dario Marianelli. Pääosissa: Keira Knightley, Aaron Taylor-Johnson, Jude Law, Matthew Mcfadyen, Kelly Macdonald, Alicia Vikander, Domhnall Gleeson. Kesto: 129 min.
Leo Tolstoin kuuluisin romaani alkaa toteamuksella perheistä. “Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan” lukeutuu kirjallisuushistorian kuuluisimpiin lausahduksiin, mutta samaa mieltä siitä ei tarvitse kirjailijan kanssa olla.
Eri linjoilla ovat myös brittiohjaaja Joe Wright ja käsikirjoittaja Tom Stoppard, joiden yhteistyön tuloksena on syntynyt juovuttava näkemys tragediasta Anna Karenina (2012). Wright, joka muistetaan elokuvista Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice, 2004) ja Sovitus (Atonement, 2007), ei tuota pettymystä nytkään. Tällä kertaa ohjaaja ei tosin ole pysytellyt yhtä uskollisena alkuperäisteokselle kuin Jane Austenin ja Ian McEwanin romaanien kohdalla tapahtui.
Intohimo, rakkaus, velvollisuus ja naisen asema nousevat Anna Kareninan keskeisiksi teemoiksi. Hekuma lävistää nimihenkilön kohtalokkaasti, kun Annan (huikea, maaninen Keira Knightley) levoton sielu kurkottaa kohti hurmaavan häilyvää Vronskia (Aaron Taylor-Johnson) kuin aurinkoa.
Avioliitto turvallisen mutta tylsän Kareninin (Jude Law uransa jäykimmässä roolissa) kanssa saa väistyä, samoin perhe-elämä rakkaan Sergei-pojan äitinä. Anna valitsee tietoisesti väärin, mikä langettaa hänelle julkisen tuomion. Annan huikentelevaa veljeä, Stivaa (mainio Matthew Macfadyen), samat säännöt eivät sido.
Brittiproduktio Tolstoin omasta ajasta ja siinä esiintyneestä julmasta kaksinaismoraalista on hulppea viimeistä piirtoa myöten. Wright tiimeineen etäännyttää ja tyylittelee, estetisoi ja yliampuu. Lopputulos on ihastuttavan poikkeuksellinen ja jopa hätkähdyttävä.
Hätkähdyttävän elokuvasta tekee mm. draaman sijoittaminen kirjaimellisesti näyttämölle – teatterin lavalle, yhtälailla kulissien taakse ja niiden lomaan. Sivuosien rivinäyttelijät kääntävät kirjaimellisesti palttoonsa ja vaihtavat lennossa pikkuroolista toiseen. Ratkaisu toimii, vaikkei se täysin omaperäinen olekaan.
Suurien salien ja buduaarien dekadentteihin puitteihin rakennetut kohtaukset ovat viimeisteltyjä eläviä asetelmia, tableau vivanteja, joiden herkullisuus piilee paitsi niiden visuaalisissa yksityiskohdissa myös emotionaaliseksi stilisoidussa elekielessä. Väkevin esimerkki viimemainitusta löytyy paljastavasta tanssiaiskohtauksesta.
Tietoisuus miljöön keinotekoisuudesta riisuu katsojan tämän mahdollisesti elättelemistä romanttisista illuusioista. Kuvausta kaiken polttavasta intohimosta ei ole haluttu hetkeksikään latistaa lemmekkääksi hötöksi.
Joe Wrightin luomus on ainakin jo kahdestoista Anna Karenina -filmatisointi kautta aikojen, eikä lainkaan hullumpi versio tässä sangen nimekkäässä seurassa. Tolstoi-puristeille se saattaa paikoin olla liikaa, mutta kylmäksi elokuva tuskin jättää ketään.
Teksti: Outi Heiskanen