USA 2003. Ohjaus: Steve Beck. Käsikirjoitus: Mark Hanlon, John Pogue. Tuotanto: Gilbert Adler, Joel Silver, Robert Zemeckis. Kuvaus: Gale Tattersall. Leikkaus: Roger Barton. Musiikki: John Frizzell. Pääosissa: Gabriel Byrne, Julianna Margulies, Ron Eldard, Desmond Harrington, Isaiah Washington, Alex Dimitriades. Kesto: 88 min.
Aavetalot ovat kauhuelokuvien peruskamaa. Siis esim. sellaiset kartanot ja kesäasunnot, joissa ovet aukeilevat itsestään ja kummitukset haahuilevat merkitsevästi portaiden pielissä. Sellaisissa rakennuksissa ei pitemmän päälle hyvä heilu, ja tyhmemmänkin luulisi tajuavan lähteä evakkoon paremman sään aikana. Vaan kun ei - pakko on päivätolkulla jäädä jäpittämään pahan valtakuntaan.
Aavetalon ei toki tarvitse olla aina talo. Haamuilu voi vallata myös kelluvan palatsin kuten Steve Beckin tuore kauhupläjäys Aavelaiva osoittaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole ihan mikä tahansa ruotsinlaiva tai Estonia-onnettomuus, vaan Beringin salmesta bongattu luksusristeilijä Antonia Graza, Amerikanmatkallaan vuonna 1962 mystisesti kadonnut italialaisalus.
Merenkulun lakeihin kuuluu periaate, minkä mukaan ensiksi paikalle ehtinyt saa pitää löytämänsä hylätyn laivan lasteineen päivineen. Kun Arctic Warrior-aluksen kapteenille, Murphylle (Gabriel Byrne), vihjataan omaisuuksien arvoisesta hylystä, suunnistaa kapu miehistöineen heti kohti Antonia Grazaa. Mukaan lähtee kapteenin ykkösnainen Epps (Julianna "Ex-ER" Margulies), perämies Greer (Isaiah Washington), laivan mekaanikko Santos (Alex Dimitriades), miehistön jäsen Dodge (Ron Eldard) sekä laivan bongannut pilotti Munder (Karl Urban).
Kuten kaikki tietävät, ahneella on se oma ikävä loppunsa, eikä Aavelaiva tee tähän periaatteeseen poikkeusta. Dollarinkuvat silmissä paikalle kiitävä pelastuspartio ei ehkä löydä laivalta eloonjääneitä, mutta jotain ylimääräistä risteilijän käytävillä ja kabiineissa kammottelee... Antonia Grazan autio tunnelma on pelkkää silmänlumetta, mikä paljastuu myös Arctic Warriorin miehistölle karmein seurauksin.
Parhaimmillaan Aavelaiva on heti ensimmäisen kymmenen minuuttinsa aikana, jolloin katsojalle paljastuu Antonia Grazan alkuperäinen kohtalo. On vuosi 1962, valtamerilaivalla bailataan. Orkesterin seksikäs solisti pistää parastaan, ja niin matkustajat kuin laivan kapteeni ovat antautuneet tanssin pyörteisiin. Yhtäkkiä jotain odottamatonta tapahtuu - pääkannella mennään (kirjaimellisesti) ihan palasiksi. Jos leffan loppuosa olisi edes puoliksi niin tehokas kuin mitä sen intensiivinen shokkistartti lupaa, voisi Aavelaivaa luonnehtia jopa erinomaiseksi kauhuelokuvaksi. Elokuva ei silti kykene täyttämään lupaustaan, vaan se vajoaa tuota pikaa yhdentekevän väkivaltaviihteen tympeään suohon. Aavelaiva tyytyy kierrättämään vanhoja kauhukliseitä, ehtiipä se toistaa itseäänkin. Suurimmaksi osaksi koko kerronta on yksinkertaisesti vain typerää ja yhdentekevää. Näyttelijät kuuluvat Hollywoodin b-kastiin, mikä entisestään tukee puolivillaista vaikutelmaa. Ainoastaan Julianna Margulies yrittää urheasti sinnitellä toivottoman materiaalin kanssa, mutta on taitanut hänellekin tulla Teho-osastoa ikävä.
Säikyttelystä nauttiville Aavelaivassa saattaa silti olla sitä jotakin. Pahanenteisyys leijuu Antonia Grazan yllä raskaana, selkäpiitä karmivassa tunnelmassa on jotain samaa kuin merenpohjan haaksirikkoutuneiden hylkyjen ikuisessa pimeydessä. Savu kiemurtelee tuhkakupin vieraasta tupakantumpista, kuolleeksi luultujen matkustajien varjot vilahtelevat esiin odottamattomasti, ja pelastajat kulkevat kukin vuorollaan kohti tarpeettoman väkivaltaista kuolemaa. Kun henkilöhahmoista ei jaksa kiinnostua tai edes välittää, ei teurastusta sen syvemmin hätkähdä. Tappojärjestyksen sanelee tietenkin roolin merkittävyys ja näyttelijän tähteysarvo - yksi kauhuelokuvan klisee tämäkin.
Teksti: Outi Heiskanen
Kuva: Sandrew Metronome