Zodiac

1970-luvulla Pohjois-Kaliforniaa piinasi harvinaisen petomainen sarjamurhaaja, joka nimesi itsensä Zodiaciksi. Hän piti poliisin ja kansalaiset vuosikausia varpaillaan lähettelemällä sanomalehtiin päätyneitä arvoituksellisia uhkauskirjeitä, häviämällä ilmaan ja palaamalla jälleen. Vuonna 1986 piirtäjä-kirjoittaja Robert Graysmith teki Zodiacista kirjan, ja nyt aiheeseen on tarttunut ohjaaja David Fincher, joka on julkisen materiaalin lisäksi mennyt paljon pidemmälle penkomalla arkistoja ja haastattelemalla laajasti asianosaisia, poliiseja ja omaisia.

Pinnalta katsoen Zodiac on Fincherille epätyypillinen elokuva: musiikkivideoiden puolella näyttävän uran tehnyt ohjaaja on aiemmissa teoksissaan (mm. Alien 3, Seitsemän, Panic Room) tykännyt revitellä villeillä kamera-ajoilla ja fantastisilla kuvakulmilla sekä sukellella raflaavin keinoin ihmismielen pimeimpiin onkaloihin. Tosipohjaisen Zodiacin tyyli sen sijaan on korostetun arkinen, jopa nuhjuinen, siis hyvin kaukana vaikkapa Seitsemän-trillerin mytologisesta mässäilystä. Itse murhista kamera käännetään armeliaasti pois; uskottavasti toteutetut ajankuva ja tarkka poliisityön kuvaus korvaavat yksilöpsykologisen romantisoinnin.

Kuitenkin myös Zodiac käsittelee ohjaajaa toistuvasti kiinnostaneita aiheita kuten elämää hallitsevia pakkomielteitä – ja ennen kaikkea työhulluutta. Tätä Fincher lähestyi jo visuaalisesti vaikuttavassa Fight Clubissaan (1999), vain tyystin eri keinoin. Nyt pääosassa on sanomalehden sarjakuvapiirtäjä Robert Graysmith (Jake Gyllenhaal), alun alkaen sivullinen henkilö, joka seuratessaan vierestä murhaajan harjoittamaa kissa ja hiiri -peliä kiinnostuu tapauksesta – ja rakentaa siitä itselleen uuvuttavan obsession. Rakastavaisia pareja lähiöpusikoissa listivä mielipuoli alkaa niellä Graysmithin kaiken ajan, perhe ja tavallinen arki jäävät sivuun. Puoliksi syödyt pizzat ja pesemättömät kahvikupit kasaantuvat, uni jää minimiin ja turhautunut vaimo (Chloë Sevigny) pakkaa kamansa.

Kun Seitsemän runollinen tappaja oli hieman fiktiivisen makuinen, Raamattua ja Ovidiusta siteeraileva yli-ihminen, Zodiac – tai siis pääepäilty (John Carroll Lynch) – näyttäytyy umpitavallisena, ylipainoisena duunaripösilönä, joka murhaillessaankin tahtoo tyriä jättämällä uhreja vahingossa henkiin. Zodiacin maailma on korostuneesti amerikkalaisten (valkoisten) miesten; he puskevat pitkää päivää rankassa miestenduunissa samalla kun naiset vilahtavat kuvissa sivullisen sihteerikön tai unohdetun pikkuvaimon roolissa. Burnoutin, alkoholismin ja muiden lieve-ilmiöiden noidankehä on kuvattu kiinnostavasti; trillerijuonesta sen sijaan uupuu terävin särmä. Yllättävän tavanomaisuuden itsestään löytänyt Fincher kuljettaa tarinaa turhan hillitysti, ja rytmitys onnahtelee. Vaikka aihe on kiehtova, jännite ei aivan jaksa kantaa yli elokuvan lähes kolmituntisen keston.

Näyttelijätyö on kauttaaltaan pätevää. Laajan aikavälin mittaan 1960-luvun lopusta 1990-luvun alkuun pakkomielteen kohde pysyy samana mutta sen tutkijat vaihtuvat: kankaalla ehtii esiintyä myös pitkä rivi hienoja näyttelijöitä. Herkkäeleinen Jake Gyllenhaal (Brokeback Mountain) vakuuttaa pääosassa sopivan matalalla profiililla, Mark Ruffalo (Kuka pelkää pimeää) ja Anthony Edwards (Teho-osasto) hahmottelevat tarkat poliisin muotokuvat ja Robert Downey Jr. vetää jälleen oivallisesti sisäistetyn roolin juoppoutuvana rikostoimittajana. Jo heidän vuokseen tämä elokuva kannattaa nähdä.

Teksti: Tuuve Aro