Kun Maiju Ilomäki sai syliinsä kuopuksensa, päällimmäisenä tunteena oli kiitollisuus. Kiitollisuus ihanasta pienestä pojasta, joka ei tullut vanhemmille itsestäänselvyytenä. Juttu sisältää kuvan, joka saattaa järkyttää herkimpiä.
Neljä vuotta yritystä, viisi perättäistä keskenmenoa, lukuisia epätoivon hetkeä ja miljoonia kyyneleitä. Näillä sanoilla Maiju Ilomäki kuvailee vuosia, jotka kaikesta surusta ja epätoivosta huolimatta päättyivät sanoinkuvailemattomaan onnen ja helpotuksen tunteeseen, kun vanhemmat saivat vihdoin syliinsä pienen pojan.
– Kaiken kaikkiaan elämä on juuri nyt täydellistä. Puuttuva palasemme on vihdoin täällä, Ilomäki kuvailee viisilapsiseksi kasvanutta perhettään.
Pettymys ei vienyt halua yrittää uudelleen
Viidettä lasta toivoville vanhemmille positiivinen raskaustesti ei koskaan merkinnyt varmuutta siitä, että he olisivat saaneet lapsen syliin asti.
– Meille jokainen plussa on vaan plussa, monelle muulle se on lupaus vauvasta, Maiju kertoo.
Keskenmenojen jälkeen Maiju kertoo luovuttamisen käyneen mielessä lukuisia kertoja, mutta vanhempien tahto saada vauva vielä kerran syliin eli niin vahvana, että se sai jatkamaan yrittämistä vastoinkäymisistä huolimatta.
– Luovuttaminen olisi ollut niin paljon helpompaa. Lääkäritkään eivät uskoneet onnistumiseen, mutta taistelutahto johtui kai siitä, että tiesimme, mitä voisimme mahdollisesti saada, jos vain jaksaisimme yrittää, Maiju kertoo.
Vaikka jokainen keskenmeno oli vanhemmille rankka kokemus, myöhäinen keskenmeno, tyttären siunaaminen ja pieni arkku olivat asioita, joita ei Maijun mukaan voi verrata alkuraskauden menetyksiin.
– Mies murtui täysin nähdessään arkun siunaamishuoneen pöydällä. Sitä näkyä en tule unohtamaan koskaan, Maiju kuvailee pienen tyttärensä menettämistä.
Vaikka myöhäisen keskenmenon jälkeen pettymys oli suuri, niin oli myös halu yrittää uudelleen.
Rakenneultra vei viimeisenkin toivenrippeen
Vuosi rankan menetyksen jälkeen vanhemmat saivat tietää odottavansa lasta, mutta keskenmeno kummitteli alati mielessä. Mitä jos he menettäisivät lapsen tälläkin kertaa? Pelko lapsen menettämisestä oli niin suuri, että raskaudesta nauttimisen sijaan odotusaikaa varjostivat jatkuva pelko ja huoli. Keskenmenot olivat vieneet Maijulta kyvyn nauttia raskaudesta.
– Alkuviikot odotin, milloin vuoto alkaisi, ja kaverillekin aina sanoin, että kohta menee kuitenkin kesken.
Raskaus jatkui entisistä kokemuksista huolimatta normaalisti, kunnes oli rakenneultran aika. Rakenneultrasta alkoi vanhempien piina, joka päättyi vasta synnytykseen. Ultraäänessä vauva todettiin tavallista pienemmäksi, suoliston alueella havaittiin poikkeavuuksia ja kromosomihäiriön riski oli suurentunut reilusti.
– Rakenneultran uutiset oli lopullinen niitti sille, etten voinut enää ollenkaan nauttia raskaudesta ja vauvasta, viimeinenkin toivonripe vietiin silloin, Maiju kertoo raskaista hetkistä.
– Siihen loppui tavaroiden hankkiminen vauvalle. Ajatuksissa mietin jo hautajaisia, että se oli sitten siinä. En voinut kiintyä vauvaan, sillä pelkäsin menettäväni hänet.
Maijun mukaan lapsen isä oli paljastanut vasta synnytyksen jälkeen pelänneen lapsen terveyden puolesta niin paljon, ettei kyennyt puhumaan tunteistaan kuin vasta sitten, kun vauva lepäsi hänen käsivarsillaan.
Lapsen syntymä oli kuin toteen käynyt unelma
Muutama viikko rakenneultran jälkeen Maiju sai lähetteen Tampereen yliopistollisen sairaalan äitiyspolille, jossa erikoislääkäri pyrki selvittämään syitä ultran löydöksille. Seuranta oli tiivistä koko raskausajan.
Keskenmenoriskin vuoksi vanhemmat kieltäytyivät kuitenkin niin lapsivesipunktiosta kuin perinnöllisyystutkimuksestakin. Vaikka riskit olivat pienet, vanhemmille ne olivat aivan liian suuret otettaviksi.
Viimeisen kontrolliultraäänen jälkeen synnytys päätettiin käynnistää lapsen hidastuneen kasvun vuoksi. Vaikka synnytys oli nopea ja Maijun kertomuksen mukaan rajukin tapahtuma, se sujui kaikesta huolimatta hyvin. Marraskuun 14. päivä perheeseen syntyi 2535 gramman painoinen, 45 senttimetrin pituinen poika – perheen miniukko.
– Synnytys sujui ihmeen hyvin, vaikka emmehän me edes tienneet, tuleeko meille terve lapsi. Olimme kuitenkin päättäneet, että otamme vastaan, mitä annetaan, Maiju kertoo synnytyksen herättämistä tunteista.
– On aika sanoinkuvailematonta, kun vihdoin se, josta olet niin pitkään unelmoinut, onkin yhtäkkiä siinä sinun sylissäsi. Ihan mahtavaa, kuin unta. Unelma oli vihdoin käynyt toteen, tätä me emme menettäneet.
Vaikka pelko lapsen menettämisestä ja mahdollisista sairauksista olivat varjostaneet koko raskausaikaa, vanhempien syliin laskettu vauva vaikutti pienikokoisuudestaan huolimatta täysin terveeltä. Niin tutulta, niin omalta ja niin täydelliseltä, Maiju lisää.
”En voisi olla kiitollisempi elämälle”
Synnytyksen jälkeen poikaa pidettiin sairaalassa yhdeksän päivää, jonka aikana tehdyistä tutkimuksista lapsen aivoista löydettiin vahvakaikuisuutta, jonka on nyt myöhemmin todettu kadonneen. Myös pojan maksasta löydettiin pieni verisuonikasvain, mutta äidin mukaan sen ei pitäisi olla merkki mistään vakavasta.
Lapsen ensimmäiset elinkuukaudet ovat sujuneet Maijun mukaan hyvin, ja normaaliin tahtiin kasvanut poika vaikuttaa suhteellisen tyytyväiseltä vauvalta.
– Sisarukset ovat onnessaan pikkuveljestä, ja me vanhemmat kisailemme siitä, kumpi häntä saa hoitaa. No ei nyt ihan noin, mutta melkein. Kaikki haluaisivat helliä ja hoitaa pikkuista, Maiju kertoo perheen tämänhetkisestä elämästä.
Mennyttä joulua Maiju kuvailee ikimuistoiseksi ja erityiseksi, sellaiseksi, joka jää taatusti perheen mieliin ja muistoihin.
– Tässä joulussa oli todellakin sitä taikaa, mistä kaikki aina puhuvat. Meidän suurin unelmamme oli vihdoin toteutunut, unelma, johon ei aina edes jaksettu uskoa. En voisi olla kiitollisempi elämälle, Maiju toteaa.
***
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.