Studio55.fi kysyi lukijoiltaan uskonlahkoista eroamisista. Moni koki tiiviistä uskonnollisesta yhteisöstä erkaantumisen vaikeaksi ja ahdistavaksi asiaksi, mutta ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi.
"Syyllistyn vieläkin helposti"
Synnyin lestadiolaiseksi ja erosin siitä reilu kolme vuotta sitten eli noin 40-vuotiaana. Tein irtautumisprosessia ennen eroamistani useita vuosia. Sain tilalle ajattelun vapauden ja olen samalla tutustunut itseeni paremmin. Olen nykyään itseäni kohtaan armollisempi.
Irtautuminen on aiheuttanut kipua muun muassa niin, että ihmissuhteeni lestadiolaisiin ystäviin ja joihinkin sukulaisiin ovat lähes katkenneet. Olen sisarusparven vanhin ja joutunut kantamaan paljon vastuuta pienemmistä sisaruksista, olemaan pikkuäiti jo varhain.
Tein oikean ratkaisun erotessani. Mielestäni ko. lahkon tai virallisesti herätysliikkeen opit ovat hyvin ristiriitaisia ja ihmisoikeuksiakin loukkaavia. Huomaan, että ajatteluni on ollut aika mustavalkoista ja vaikka nykyään kyseenalaistan monia asioita, tunnemuisti on tiukassa ja esimerkiksi syyllistyn vieläkin helposti (usein ilman syytä).
Suhteeni uskontoon oli irtautumiseni jälkeen hyvin kielteinen, mutta nykyään olen sallivampi ja uteliaskin, josko löytäisin armollisemman ja löyhemmän lähestymistavan. En tietenkään halua enää mihinkään lahkoon mukaan ja olen hyvin allerginen, jos haistan vääränlaista vallankäyttöä.
Pastori puhutteli yöllisistä suhteista
Työkaverin johdattelemana jouduin Jehovan todistajien piireihin, mutta alkoivat olla "vaatimukset" sitä luokkaa, että hyppäsin oravanpyörästä pois ja jättivät kyllä vähitellen rauhaan.
Sen jälkeen liityin erään pikkukaupungin Vapaaseurakuntaan. Pastorit olivat siellä niin sanottuna itseoppineita pastoreita ja monella oli rankkakin elämäntausta ennen uskoon tuloa.
Olin eronnut vaimostani ja ihastuin seurakunnan naisvahtimestariin, joka asui kirkkorakennuksen yhteydessä olevassa asunnossaan. No "kuumia öitä" vietin hänen luonaan muutaman, kunnes pastori otti minut puhutteluun. Uskonsisar oli synnintuskissaan kertonut vanhemmistolle syntimme.
Tilanne riistäytyi käsistä ja tulisieluinen pastori alkoi lyömään ja minä mäiskin takaisin! Ihan kunnolla tapeltiin, ja kirkon iso ikkunakin siinä hajosi. Poliisi tuli paikalle ja minä syntisäkki jouduin putkaan. Asia meni syyttäjälle, mutta syyttämättäjättämispäätös tuli.
Menetin pastorin nyrkiniskusta hajuaistini, kun joku hermorata meni päästäni poikki. Asia sovittiin ja minä pyysin seurakunnan edessä tekoani anteeksi. Jonkun aikaa roikuin seurakunnassa, mutta ihmiset kyräilivät ja en tuntenut oloani hyväksi, mielestäni kaksinaismoralistien seurassa. Muutin pois paikkakunnalta.
Äiti ja sisko karttavat
Minut erotettiin Jehovan todistajista vuonna 2004 ja sen takia sairastan masennusta. Äitini ja siskoni hylkäsivät minut. Ahdistaa asua samassa kaupungissa äidin kanssa. Jos hän näkee minut, niin vaihdan kadunpuolta – ja itku tulee joka kerta.
Minut erotettiin tupakanpolton takia. Oli ihan hyvä että minut erotettiin, mutta silloin se ei tuntunut oikealta. Olen muutaman kerran yrittänyt tappaa itseni. Mutta hyvä etten onnistunut. Minulla on nyt kolme poikaa, enkä vaihtaisi tätä elämää siihen. Se rajoitti liikaa elämää.
Suku jätti häät väliin, ei tapaa edes lapsia
Tuttavaperheen äidillä oli lestadiolaistausta. Tämä äiti lähti jo hyvin nuorena etelään töihin, kun halusi pois ankarasta ja rajoittavasta yhteisöstä. Etelässä tämä nuori nainen tapasi pian tulevan aviomiehensä, joka oli "tavallinen" luterilainen. Pohjoisen sukulaiset eivät tulleet häihin, eivätkä edes halunneet nähdä pariskunnan lapsia myöhemmin, kun perhe kasvoi. Tämä oli tietysti suuren surun aihe, kun omatkaan vanhemmat eivät halunneet enää pitää yhteyttä tyttäreensä.
En voi ymmärtää sellaista uskonlahkoa, joka kehottaa toimimaan noin sydämettömästi. Vain "omat" muka ovat hyviä ja Herralle otollisia – muut ovat harhautuneita. Mistä ihmeestä me tiedämme, tahtooko Luoja meidän kohtelevan kanssaihmisiämme noin julmasti? En voi sellaista ikinä uskoa. Ei kai rakastava Jumala voi olla luoduilleen julma.
Eristettiin ystäväjoukosta
Nuorena opiskelijana tutustuin vähän itseäni vanhempiin nuoriin naisiin, jotka olivat vanhoillislestadiolaisia. Niin kauan kun he tekivät minuun "käännytystyötä" kaikki oli ok. Olimme ystäviä, retkeilimme, vietimme aikaa porukalla ja kävimme seuroissa. Seuroihin mennessä minua ei tervehditty rauhan tervehdyksellä, mutta ei myöskään ajettu pois, koska olin tullut ystävieni kanssa.
Sitten kun alkoi tosi kova painostus käännytystyössä, tein selväksi etten hyväksy heidän uskoon liittyviä ehtoja enkä myöskään heidän näkemyksiään uskonnosta. Siitä seurasi totaalinen ero. Minut eristettiin ystäväjoukosta, minuun ei pidetty yhteyttä sen jälkeen ollenkaan. Olin kuin vihollinen heille tai tarttuva tauti, jota piti karttaa.
No, onneksi löysin tilalle uusia mukavia, elinikäisiä ystäviä, mutta edelleen asia minua kaihertaa. Haluaisin tavata heitä ja keskustella tapahtuneesta, mutta yhteydenottoihin ei ole vastattu. Tapahtuneesta on kyllä jäänyt vastenmielisyys vanhoillislestadiolaisia kohtaan.
"Emme palaa ikinä takaisin"
Kuuluimme perheenä Jehovan todistajiin 20 vuoden ajan. Mieheni toimi vanhimpana ja väsyimme koko perhe jatkuvan paineen ja ahdistuksen vuoksi. En halunnut että teini-ikäinen lapsemme kastettaisiin tähän uskontoon, joten päätimme yhdessä jättää koko lahkon. Vuosi sitten eräänä torstaina lähdimme viimeistä kertaa kokouksesta, emmekä palaa enää ikinä takaisin. Nyt olemme vihdoinkin vapaita ja onnellisia koko perhe!