Tuomarifarsseja, räikeitä mokia ja huonoa tuuria – Leijonien tylyn finaalihistorian taustoista uusia paljastuksia: "Mitä minäkin siellä porasin?"

patrik
Patrik Laine.

Luetuimmat

    Näytä lisää
    Julkaistu

    Marko Leppänen

    marko.leppanen(at)mtv.fi

    @MarkoLeppnen

    Suomi on ollut 12 kertaa jääkiekon miesten arvokisojen finaalissa, mutta vain kaksi kertaa on irronnut täyspotti. Miksi voittaminen on ollut Leijonille niin vaikeaa? MTV Urheilu kävi laajassa artikkelissa läpi Suomen arvokisoja, joiden huipennuksissa on riittänyt uskomattomia tapauksia. Käänne parempaan on kuitenkin jo tapahtumassa.

    Vuoden 2016 MM-finaalia on jäljellä enää kahdeksan sekuntia, kun Mikko Koivu kyyristyy aloitukseen. Patrik Laine odottaa maila pystyssä b-pisteen kaarella, että hän pääsisi käyttämään mahtavaa laukaustaan.

    Connor McDavid on osunut tulevan seurakaverinsa Mikko Koskisen selän taakse, ja Kanada johtaa 1–0. Kanada on sulkenut parhaan terän suomalaisten hyökkäyksistä koko ottelun ajan, mutta Laine tarvitsisi vain sen yhden paikan iskeäkseen kisojen kahdeksannen osuman.

    Koivu ei saa kammettua aloitusta itselleen, vaan kiekko ajautuu Brad Marchandille, joka jatkaa Matt Duchenelle. Hän siirtää lukemiksi 2–0 juuri ennen peliajan umpeutumista.

    Kanada juhlii voittoa, kun televisiokuva siirtyy jäässä makaavaan Laineeseen.

    Näky pysäyttää. Laine vaan istuu, tuijottaa lasittuneella katseella eteenpäin ja hautoo synkkiä ajatuksia. 

    Lainetta ei voisi vähempää kiinnostaa, että hänet valittiin kaikkien aikojen nuorimpana pelaajana MM-turnauksen arvokkaimmaksi pelaajaksi, parhaaksi hyökkääjäksi ja tähdistökentällisen jäseneksi.

    Laine oli vasta uransa alussa, mutta hän suhtautui turnaukseen kuin se olisi ollut hänen viimeinen mahdollisuutensa voittaa jotain isoa.

    Suomalaisen jääkiekon superlupausta olisi ollut sillä hetkellä turha lohduttaa silläkään faktalla, että Suomi on hävinnyt finaaleja ennenkin.

    Aivan kuin Laine olisi ottanut harteilleen koko suomalaisen maajoukkuekiekon "synnit", menneiden vuosien epäonnistumiset.

    Aivan kuin kaikki hävityt finaalit estäisivät häntä liikkumasta.

    Suomi otti ensimmäisen arvoturnausmitalin Calgaryssä 1988, mutta silloin turnaus pelattiin vielä sarjamuotoisena. Sen jälkeen Suomi on ollut arvoturnauksien (MM-kisat, olympiakisat, Kanada Cup/World Cup) finaalissa 12 kertaa, ja vain kaksi kertaa on irronnut täysi potti – Tukholmassa 1995 ja Bratislavassa 2011.

    Suomi on Kanadaan, Venäjään, Ruotsiin ja Yhdysvaltoihin ja Tshekkiin verrattuna pieni valtio, jolle 12 finaalipaikkaa on kova saavutus.

    Silti Suomen finaalien voittoprosentti 17 luo väistämättä kysymyksen, että miksi me lähdemme niin usein pääpäivän bileistä yksin kotiin.

    Miksi se voittaminen on niin pirun vaikeaa?

    Milano loi uskoa Suomelle

    Suomi eli 1990-luvun alussa pahaa lamavaihetta. 1980-luvun hullut vuodet olivat ohi, ja talouden romahdus iski moneen kotitalouteen. Työttömyys nousi 3,5 prosentista lähes 19 prosenttiin vuosina 1990–93.

    Jääkiekko oli yksi arkeen lohtua tuoneista asioista, mutta vuoden 1992–94 MM-kisat kuin alleviivasivat lama-aikaa: ne olivat harvojen herkkua. MM-kisat näkyivät kaapelikanava PTV:llä, joka osti oikeuden 400 000 markan pilkkahintaan.

    Kuitenkin siihen ajanjaksoon mahtui kaksi finaalia, jotka muuttivat suomalaisten suhtautumista jääkiekkoon ja antoivat pelaajille uskoa, että Suomi voi joskus voittaa maailmanmestaruuden.

    Vuoden 1992 MM-kisojen finaalipaikka Prahassa oli huikea yllätys, kun Suomen "koulupoikaporukka" ylsi maaliruisku Jarkko Varvion johdolla lähes päätyyn asti. Saksan välikisojen jälkeen täyspotti oli vieläkin lähempänä Milanossa 1994.

    Suomi johti Kanadaa vastaan finaalia Esa Keskisen maalilla 1–0. Kanada tasoitti erittäin kyseenalaisella osumalla, sillä Carolinan Hurricanesin nykyisen päävalmentaja Rod Brind'Amourin maalia edelsi selkeä kamppi, joka olisi pitänyt viheltää. 

    – Erotuomari vei meiltä maailmanmestaruuden. Helppohan siitä oli vetää jalat alta, kun mies oli minulla hyvässä otteessa. Harmittaa tosi paljon, rikkeen kohteeksi joutunut Jari Kurri sanoi Ilta-Sanomissa.

    Ottelun tuomarit pahoittelivat kapteeni Timo Jutilalle pelin jälkeen virhettään, mutta se oli myöhäistä.

    Samaan aikaan dopingtestaushuoneessa ollut Kanadan Luke Richardson sanoi Jutilalle, että Suomi pelasi turnauksen parasta jääkiekkoa. Suomi voitti turnauksessa 24 erää ja hävisi vain yhden, alkusarjassa Tshekille.

    Olisi Leijonat toki voinut hoitaa ottelun vielä voittomaalikisassa, jota kutsuttiin tuolloin rangaistuslaukauskisaksi.

    Kanadan Luc Robitaille oli hukata kiekon omassa yrityksessään, mutta sai harhautettua kiekon Jarmo Myllyksen haaroista sisään. Taitava Mika "Veikko" Nieminen oli tosipaikan edessä. Hänen oli tehtävä maali.

    Nieminen päätyi patenttiharhautukseensa ja vei kiekon rystylle. Kiekko nousi liian ylös plekseihin.

    Suomalaisten kultaunelmat murskaantuivat säpäleiksi kuin Milanon hallin laitaan isketty Niemisen maila.

    Nieminen sai vahingon takaisin seuraavana keväänä Tukholman satumaisessa illassa, mutta tuskin kukaan olisi osannut mestaruushuumassa odottaa, että seuraavia juhlia saataisiin odottaa 16 vuotta.

    Aina siihen asti, kun Mikko Koivu pyörähti MM-kisojen mestaruuspokaalin kanssa ympäri Bratislavan hallissa.

    – Currella (Curt Lindström) oli hyvä sanonta. Kun olet kerran mennyt viidakon läpi, tiedät mitä esteitä, villielämiä ja villi-ihmisiä sieltä tulee vastaan, ja toisella kerralla on helpompaa, Hannu Aravirta heittää.

    – Mutta kyllä siihen toiseen aika pitkä aika meni.

    Tuomari vei Peltosen tasoituksen

    Hopea ei ole häpeä.

    Sanonta on kulunut ja lattea. Ei hopea tietenkään ole häpeä, paitsi jos kilpailussa on kaksi osanottajaa ja häviät sen 100–0.

    Arvokisoissa jo finaaliin pääseminen vaatii monen asian loksahtamista kohdalleen. Siellä häviäminen harmittaa aina, mutta potutuksessa on aste-eroja.

    NHL-pelaajat olivat ensimmäistä kertaa mukana olympialaisissa Naganossa 1998, ja Suomi venyi komeasti pronssille. Monet Naganon pelaajat kieltäytyivät Sveitsin MM-kisoista 1998, ja päävalmentaja Hannu Aravirta joutui kokoamaan erittäin kokemattoman ryhmän, jossa oli 12 MM-kisojen ensikertalaista.

    – Mäkkärin (Toni Mäkiaho) soitin mukaan jostain Ibizan baarista, Aravirta naurahtaa.

    Tapparan puolustaja Toni Lydman oli yksi pelaajista, joka sai kutsun ensimmäisiin MM-kisoihinsa. Lydmania huvittaa, kun hän muistelee joukkueen kokoontumista kisapaikalle Baseliin.

    – Olin aistivinani sellaista henkeä, että yrittäkää pojat edes vähän. Henki oli kuitenkin hyvä, ja kaikki olivat erittäin innoissaan.

    Joukkueessa oli kuitenkin Raimo Helmisen, Ville Peltosen, Kimmo Timosen ja Sami Kapasen kaltaisia henkisesti vahvoja pelaajia, jotka valoivat uskoa. Suomi eteni yllättäen finaaliin, kun se voitti kaksiosaisessa välierässä Tshekin (4–1, 2–2). 

    Niin, kaksiosaisessa. Kansainvälinen jääkiekkoliitto IIHF käytti viisaudessaan vuoden 1998 ja 1999 MM-kisoissa kaksiosaisia välieriä ja finaaleja.

    Ruotsi voitti ensimmäisen finaalin 1–0, kun Johan Tornbergin ohjaus lipui Ari Sulanderin haaroista sisään. Toisessakin finaaliottelussa maalit olivat tiukassa, sillä Sulander ja Ruotsin Tommy Salo torjuivat loistavasti.

    Suomi sai aikaan tasoituksen, mutta se hylättiin tavalla, joka kismitti pitkään.

    Ruotsi oli saamassa rangaistuksen, kun Leijonat jatkoi pyörittämistä Ruotsin päädyssä. Ville Peltonen sai kiekon maalille ja nosti sen taitavasti rystypuolelta Salon taakse.

    Ottelun päätuomari Alex Dell kuitenkin hylkäsi maalin, koska hänen tulkintansa mukaan ruotsalaispelaaja oli koskettanut kiekkoa ennen.

    Peltonen oli vuoden 1995 mestaruuden takuumies, mutta hän oli häviävänä osapuolena arvokisoissa vuosina 1994, 1998, 1999, 2004, 2006 ja 2007. Dellin hylkäys on jäänyt hyvin mieleen.

    – Tietysti sellaisessa tilanteessa käy paljon ajatuksia läpi, mutta tunteelle ei saa antaa valtaa. Pitää vaan jatkaa pelaamista, Peltonen muistuttaa.

    Ruotsi haki Naganon pettymyksen jälkeen lohdutusta MM-kisoista, ja Tre Kronor oli saanut parhaita voimiaan mukaan Mats Sundinin ja Peter Forsbergin johdolla. Päävalmentaja Aravirta sanoi finaalin jälkeen Ylelle, että parin päivän jälkeen mitali alkaa tuntua voitetulta.

    Meniko se niin?

    – Se oli se tunne välittömästi pelin jälkeen, mutta kun jokunen viikko menee, niin huono tunne laantuu. Oli se kuitenkin uskomaton joukkuetarina, Aravirta muistelee ensimmäisiä kisojaan maajoukkueen päävalmentajana.

    MM-kisadebytantti Olli Jokisen kausi oli ollut erittäin värikäs, sillä hän oli ehtinyt voittaa jo nuorten MM-kullan ja SM-liigan mestaruuden HIFK:n paidassa. Kaiken lisäksi hän oli ehtinyt käydä pelaamassa kahdeksan NHL-ottelua Los Angeles Kingsin paidassa.

    MM-kulta olisi kruunannut ikimuistoisen kauden.

    – Kyllä siinä viivalla seisoessa vitutti. Olimme vähän ihmeissään, kun emme hävinneet viimeistä peliä, mutta silti saimme vaan hopeaa, Jokinen muistelee.

    – Olimme lähellä, mutta kuitenkin sitten aika kaukana. Pelasimme 120 minuuttia Ruotsia vastaan tekemättä maaliakaan.

    Tuomarifarssi, osa II

    Valko-Venäjän vuoden 2014 MM-kisat etenivät lähes samaa kaavaa kuin vuoden 1998 kisat: nuori Suomi eteni yllättäen finaaliin ja joutui tuomareiden sorsimaksi.

    Ja vielä kertoimella sata.

    Jokinen oli päättänyt lopettaa maajoukkueuransa jo Vancouverin olympialaisiin 2010, mutta Erkka Westerlund sai houkuteltua hänet mukaan vielä Sotshin olympiakisoihin ja vielä kevään MM-karkeloihinkin Valko-Venäjälle.

    – En miettinyt koskaan, että keitä muita kisoihin tulee. Olen aina päättänyt osallistumisen sen mukaan, mikä on pääkopan ja kropan kunto, Jokinen naulaa.

    Suomella oli peräti 16 MM-debytanttia, eivätkä toiveet olleet korkealla, kun Latvia voitti Suomen avausottelussa 3–2. Suomen jatkopaikka jäi sen varaan, että Sveitsi voittaisi alkusarjan päätöspelissä Latvian. Sveitsi puristi 3–2-voiton ja Suomi meni niukasti jatkoon.

    Suomen tien piti katketa viimeistään puolivälieriin, kun Kanadan tähtisikermä astui vastaan. Suomi rutisti 3–2-voiton, eikä 3–0-voitto välierissä Tshekistä ollutkaan enää iso yllätys.

    Äkkiä Suomi olikin finaalissa suurta ja mahtavaa Venäjää vastaan.

    Venäjällä oli riveissään kaikki kynnelle kyenneet NHL-tähtensä, mutta Suomi rimpuili hyvin mukana. Leijonat sai kuitenkin liian isot voimat vastaansa.

    Jevgeni Malkin löi heti alussa poikittaisella Erik Haulan leuan murskaksi, mutta tuomarit jättivät selvän rikkeen huomioimatta. Venäjän presidentti Vladimir Putin seurasi tyytyväisenä katsomosta, kun suomalaiset kuluttivat jäähypenkkiä ja Venäjä voitti neljän ylivoimamaalin siivittämänä 5–2.

    Olli Jokinen sanoo, että sen finaalin tappio harmittaa häntä eniten kaikista arvokisatappioista.

    – Putin pyöri ennen peliä käytävillä, katsomossa ja kopeilla pelin jälkeen, Jokinen muistelee.

    – Sen pelin lopputulos oli päätetty jo ennen peliä. Tuomarityöskentely oli ihan järkyttävää. Koin, ettemme saaneet oikeaan mahdollisuutta voittaa.

    Karut tappiot Tshekille jatkoajalla

    Mikä on pahempaa kuin finaalin häviäminen?

    Finaalin häviäminen jatkoajalla.

    Suomi hävisi MM-loppuottelun sekä Norjassa 1999 että Saksassa 2001, molemmilla kerroilla Tshekille. Ja tavoissakin oli paljon yhtäläisyyttä.

    Norjan kisoissa Suomi sai kovan buustin, kun se tasoitti Jere Karalahden viime hetken maalilla alkusarjan päätösottelussa Venäjää vastaan lukemiksi 3–3 ja vältti siirron Lillehammerista Osloon.

    Suomi hävisi kaksiosaisen finaalin avausosan 1–3 Tshekille, mutta sekään ei uskoa himmentänyt.

    – Ennen toista finaalia kopissa kukaan ei sanonut sitä ääneen, mutta olo oli sellainen, että me voitamme toisen finaalin ja maailmanmestaruuden. Viimeistään jatkoajalla tai rankkareilla, Jokinen muistelee.

    Lähellä se olikin, vaikka Suomi oli menettänyt ykkössentterinsä Saku Koivun käsivamman takia. Koivun poissaolo alkoi näkyä ottelun loppua kohti, kun oman pään aloituksiin piti panna kaksi keskushyökkääjää.

    – Peluutusrytmi vähän sekosi, Aravirta muistelee.

    Jatkoajalla luotettava puolustaja Lydman sai kiekon siniviivalle ja näki Jokisen vapaana maalin edessä. Hän yritti kutia maalille, mutta kiekko osui Jan Hlavacin mailanvarteen.

    Pahaksi onnekseen kiekko ponnahti Roman Simicekille, joka syötti takaisin laitaan Hlavacille.

    – Olin varma, että saan vielä katkaistua syötön, mutta jostain sieltä kiekko lurpsahti läpi Hlavacille.

    Lydman luisteli perään, mutta Hlavac pääsi lurittamaan kiekon vähän hätäisesti heittäytyneen Miikka Kiprusoffin alta maaliin ajassa 16.23. Tshekki oli maalimanmestari.

    – Kyllä tilannetta tuli silloin mietittyä, mutta ei enää, Lydman sanoo.

    – Luultavasti tekisin saman ratkaisun uudelleen, koska siinä oli linja ampua maalille. Kaikki tuli selkäytimestä. Kun siitä ampuu, 7–8 kutia kymmenestä menee maalille.

    Tai sitten kiekko ponnahtaa kulmaan tai yli laidan. Nyt se kimmahti Simicekille. Ja lopputulos on tiedossa.

    – Noh, harvoin ne jatkoaikamaalit mitään Punakoneen kuvioita ovat, Lydman hymähtää.

    Eikä urheilu ole muutenkaan aina oikeudenmukaista. Tshekillä oli kisoissa valtavia sisäisiä ristiriitoja, ja pelaajat vierailivat tiheään norjalaisessa yöelämässä.

    – Tuntui, että me olimme melkein vetämässä aamuhartautta, kun tshekkiläiset tulivat baarista, Aravirta tiivistää pelin hengen.

    "Voi itku, voi murhe, voi surkeus" kuului Ilta-Sanomien urheiluliitteen kannen otsikko seuraavana päivänä. Kun Leijonat saapui kotiin Helsinki-Vantaan lentokentälle, oli hopea jo vähän kirkastunut.

    – Maailmanmestaruushopea näyttää sittenkin kelpaavan niin Suomen joukkueen kannattajille kuin pelaajillekin, Eva Polttila summasi paluujutussa Ylen uutisissa.

    Jääkiekkoliiton puheenjohtaja Kalervo Kummola totesi kiitospuheessaan, että hopea maistuu jo hyvältä, mutta hän piikitteli Helsinki-Vantaalla paluujuhlan yhteydessä Opetusministeriötä, joka ei vaivautunut paikalle.

    – Opetusministeriöllä ja ministerillä on muita kiireitä, joten tämä tilaisuus puheiden osalta päättyy tähän. Kiitoksia ja hyvää kesää, Kummola tömäytti.

    Painajainen uusiutui kahden vuoden kuluttua. Yleensä luotettava sentteri Toni Sihvonen menetti kiekon punaviivalla Pavel Pateralle, joka karkasi hyökkäysalueelle. Hän syötti kiekon David Moravecille, joka lirutti kiekon Pasi Nurmisen alta maaliin.

    Jossiteltavaa jäi. Oli esimerkiksi Antti Laaksosella loistopaikka nostaa rystyltä Suomi johtoon kolmannessa erässä 2–2-tilanteessa.

    Mutta ei siitä sen enempää.

    Parhaiden kisojen finaalit lähellä täyspottia

    Suomen jääkiekon edellinen kultainen sukupolvi oli parhaimmillaan 2000-luvun puolivälissä. Teemu Selänne, Saku Koivu, Jere Lehtinen, Olli Jokinen, Teppo Numminen, Kimmo Timonen, Sami Salo, Ville Peltonen ja muut suomikiekon monivuotiset tukirangat pelasivat loistavaa jääkiekkoa Torinon olympiakisoissa 2006.

    Torinossa olivat koolla maailman parhaat pelaajat, mutta Suomi eteni finaaliin asti. Suomen 4–0-voittoon päättynyt välieräottelu Venäjää vastaan on kenties paras yksittäinen Leijonien pelaama maaottelu koskaan.

    – En muista toista sellaista turnausta, jossa olisi tuntunut, että peli on koko ajan näpeissä. Pakka ei hajonnut missään vaiheessa, Lydman muistelee.

    Paitsi kerran. Ja se riitti.

    Kolmas erä alkoi tilanteessa 2–2 tasavajaalla. Saku Koivun maila hajosi aloituksessa Mats Sundinia vastaan, ja hän lähti noutamaan uutta työvälinettä vaihtoaitioon. Koivun mies Sundin pääsi syöttämään kiekon viivalle Nicklas Lidströmille, jonka tarkka pommi lävähti turnauksen parhaan maalivahdin Antero Niittymäen maalin etukulmasta sisään.

    Jokinen sanoo katsoneensa ottelun maalit moneen kertaan jälkeenpäin.

    – Jos laukoo tuosta paikasta sata kertaa, 99 menee jonnekin muualle kuin tuohon kohtaan, ihan yläpeltiin, Jokinen ihmettelee.

    Jokisella itsellään oli onnen avaimet käsissä vielä lopussa, kun hänelle avautui loistava paikka tasoittaa ottelu.

    – Maali oli ihan tyhjänä, ja kiekko lähti ylös tolpan juureen. Kiekko osui Henrik Lundqvistin kilven yläpuolella olevaan mailanvarren hukkapätkään.

    Suomen kansa tihrusteli ottelun jälkeen vastaanottimien ääressä, kun Teppo Numminen kyynelehti haastattelualueella Ylen haastattelussa. Numminen ja muutkin tiesivät, että tämä oli hänen viimeinen mahdollisuutensa voittaa olympiakultaa.

    Lydman muistelee, että bussissa tunnelmat olivat jo vähän iloisemmat.

    – Teppo naureskeli ja sanoi, että mitä minä nyt siellä telkkarissa menin poraamaan, Lydman naurahtaa.

    – Voi olla, että Tepolla oli parin kaljan jälkeen vähän erilaiset tunnelmat, Jokinen komppaa.

    Torino oli hyvää jatkumoa vuoden 2004 World Cupin finaalipaikalle, joka oli sekin iso työvoitto Suomelle. Leijonat matkusti välieriin USA:ta vastaan Atlantin yli ja pesi isäntäjoukkueen heidän omalla maaperällään.

    Loppuottelussa Kanada voitti laukaukset niukasti 33–29 ja maalit 3–2. Suomalaisten tähtihetki oli Tuomo Ruudun 2–2-tasoitus toisen erän lopussa. Lydman antoi helpon avauksen Ruudulle, joka luritti Kanadan tähtipelaajat solmuun huikealla soololla.

    – Helppohan sellaisesta syötöstä oli viimeistellä, Lydman veistelee tuttuun tyyliinsä.

    Lähtökohta finaaliin ei ollut Suomen kannalta ihanteellinen, sillä finaalia edeltävänä yönä Suomen hotellissa oli kaksi aiheetonta palohälytystä, jotka katkoivat suomalaispelaajien unet.

    Ei ole helppoa, kun palohälyttimetkin ovat joukkuetta vastaan.

    Finaaliin pronssipelin ajattelutavalla

    Arvoturnauksen huipennus on näköalapaikka, jossa sattuneet onnistumiset ja virheet muistetaan pitkään. Ville Peltonen tehnyt urallaan lukuisia hattutemppuja, mutta parhaiten muistetaan se yksi, vuodelta 1995.

    Jämäkkä peruspakki Pekka Saravo pysäytti vastustajan hyökkääjän etenemisen maalipaikkaan tuhansia kertoja urallaan, mutta kerran hän ei voinut mitään. Ja se muistetaan.

    Vuoden 2007 MM-finaalissa Kanada johti lopussa 3–2, ja Suomi haki tasoitusta. Tomi Kalliolla oli maalintekopaikka, mutta kiekko ajautui Shane Doanille, joka pelasi pystyyn nopeasti Rick Nashille.

    Saravo yritti roikkua epätoivoisesti Nashin reppuselässä, muttei voinut väkivahvan hyökkääjän etenemiselle mitään. Saravo muistelee, että hän pelasi liian rohkeasti vastaan tilanteessa.

    – Virhe oli tapahtunut jo siinä vaiheessa, kun Nash sai kiekon. Kun tuollainen äijä pääsee karkuun, ei siinä ole paljon tehtävissä, Saravo sanoo.

    – Kyllä minä mietin monta kertaa, miten olisin voinut pelata sen tilanteen. Mutta en nyt viimeiseen kymmeneen vuoteen. Eikä se nyt ainoa virhe, mikä on uran finaalipeleissä vuosien varrella tehtyä, Saravo hymähtää.

    Välierissä kaikki oli pedattu sille, että Venäjä etenee kotiturnauksessa finaaliin. Suomen piti olla vain suupala ennen suurta huipennusta. Leijonat meni kuitenkin Kari Lehtosen loistopelin ja Mikko Koivun jatkoaikamaalin siivittämänä yllättäen finaaliin Kanadaa vastaan.

    Venäjällä oli tuttuun tapaan kaikki parhaat voimat liikkeellä, ja suurvalassa vietettiin vielä Voiton päivää. Siitä tuli vaan Suomen voiton päivä.

    Päävalmentaja Westerlund on toistanut vuodesta toiseen, että ottelut ratkaistaan pitkälti valmistautumisessa. Hän muistuttaa, että joukkueen valmistaminen pronssiotteluun on paljon vaikeampaa kuin loppuotteluun.

    Eli joukkue pitäisi valmistaa finaaliin aivan samalla tavalla kuin pronssipeliin.

    – Siinä tuli kuitenkin aika iso tyhjennys, kun pystyimme kaatamaan Venäjän. Olisi pitänyt tehdä joukkueen kanssa vielä paljon enemmän töitä, että olisimme päässeet lähtemään puhtaalta pöydältä finaaliin, Westerlund yllättää.

    Westerlund muistuttaa, että ihminen oppii yleensä paljon paremmin virheistä kuin onnistumisista.

    – Ihmisen mieli pitää saada nälkäiseksi. Ei saisi ajatella sitä, miten siihen pisteeseen on päästy.

    Ihmisen valmennuksen kautta kultaan

    Westerlund on ehkä liian ankara itselleen ja lopputulokselle, sillä Suomi oli vuoden 2007 MM-finaalissakin haastaja.

    Silti arvostetun valmentajagurun ajatuksia kannattaa kuunnella. Hän on puhunut jo vuosia ihmisen valmentamisesta, ja siitä, miten urheilijasta saadaan ratkaisevalla hetkellä paras mahdollinen irti.

    Ja siitä parhaaseen suoritukseen yltämisestä yksittäisiin peleihin ratkeavissa turnausmuotoisissa arvoturnauksissa on pitkälti kyse.

    – Turnaukset ovat nimenomaan ihmisen valmentamista, Westerlund tähdentää.

    Ihmisen valmentaminen käsitetään usein ehkä turhankin syvällisesti. Tarkoitus ei ole käydä läpi lapsuuden traumoja tuntikausien terapiaistunnoissa.

    – Lyhyessä turnauksessa on tärkeää rakentaa mielikuva siitä, millaista peliä pitää pelata. Se ajatus pitää saada pelaajistossa mahdollisimman hyvin läpi, että kaikki ymmärtävät.

    Westerlund kertoo konkreettisen esimerkin. Jos pelaajalle näyttää fläppitaululta taktisen kuvion, jokainen pelaaja näkee sen hieman eri tavalla. Sen takia hän korostaa pelaajien ja valmennuksen vuorovaikutusta.

    – Pelaajien pitää päästä keskustelemaan taktisesta kuviosta ja työstämään sitä. Sitä turnausvalmentaminen on, että peli peliltä kerääntyy enemmän yhteistä tietoa.

    Tätä nykyä Sveitsin liigan Lausanessa valmentava Peltonen oli mukana MM-finaalissa vielä apuvalmentajana vuonna 2016. Yksi suomalaisen jääkiekkoilun arvostetuimmista hahmoista korostaa sitoutumisen ja yhteisen suunnitelman merkitystä.

    – Pitää olla enemmän halua tehdä toisten eteen kuin mitä itse saa. Se tarvitaan menestymiseen, oli mikä kuva tahansa rinnassa, Peltonen muotoilee.

    – Omien kokemuksieni mukaan Leijonissa on suurimmaksi osaksi ollut hyvä joukkuehenki. Toisille pelaaminen on koettu tärkeäksi arvoksi ja menestymisen peruspilariksi.

    Uusi sukupolvi, uusi ajattelutapa

    Kun joukkue etenee turnauksessa, toimittajilla on tapana nostaa esille faktoja historiasta. Tyyliin "miten vuoden 2003 kotikisojen katastrofi vaikuttaa tähän Ruotsi-peliin?".

    Ja vakiovastaus on, että ei mitenkään. Lähdetään nollista, mennyt on mennyttä. Ei sitä lautasella olevaa ketsuppia takaisin pulloon saa.

    Hannu Aravirta pääsi juhlimaan apuvalmentajana MM-kultaa 1995, mutta hän oli häviämässä kolmea MM-finaalia (1998, 1999 ja 2001).

    – En ainakaan koskaan valmentajana ajatellut, että helvetti, hävisimme silloin joskus. Aina elin sen mahdollisuuden kautta ja olin fokusoitunut itse tekemiseen, Aravirta vastaa.

    Isossa kuvassa suomalaisten jääkiekkoilijoiden ajattelutavassa on tullut iso muutos. Vaikka täyspottia ei ole tullutkaan miesten arvokisatasolla sitten vuoden 2011. Nuoret Leijonat ovat näyttäneet hyvää suuntaa nappaamalla maailmanmestaruuden 2014, 2016 ja 2019. Kaiken lisäksi Pikkuleijonat ovat juhlineet MM-kultaa 2016 ja 2018.

    Jos voittamisen peikko jotenkin tekemistä on joskus menneisyydessä jarruttanut, enää sitä ei ole.

    – Ajatusmaailma on muuttunut totaalisesti, sillä uskallamme puhua avoimesti voittamisesta nimettömämmälläkin joukkueella, Aravirta naulaa.

    – Hyvin roolitettu ryhmä, hyvähenkinen joukkue, toimivat erikoistilanteet, usko omaan tekemiseen ja hyvä maalivahti. Ei se sen vaikeampaa ole.

    Tappion kalkki on ollut karvasta, mutta pikkuhiljaa nekin hiukkaset karisevat pelipaidan harteilta.

    Patrik Lainekin nousi aikanaan ylös Moskovan Ice Palacen jäältä.

    Ehkä taas hitusen vahvempana pelaajana ja ihmisenä.

    Leijonien arvokisafinaalit

    Olympiakisat:
    Torino 2006, Suomi-Ruotsi 2–3

    MM-kisat:
    1992 Suomi-Ruotsi 2–5
    1994 Suomi-Kanada 1-2 rl.
    1995 Suomi-Ruotsi 4–1
    1998 Suomi-Ruotsi 0–0, 0–1 (kaksiosainen finaali)
    1999 Suomi-Tshekki 1–3, 4–1 (kaksiosainen finaali, toisen jatkoaika 0–1)
    2001 Suomi-Tshekki 2–3 ja.
    2007 Suomi-Kanada 2–4
    2011 Suomi-Ruotsi 6–1
    2014 Suomi-Venäjä 2–5
    2016 Suomi-Kanada 0–2

    Kanada Cup/World Cup:
    2004 Suomi-Kanada 2–3 

    Juttu julkaistu ensimmäisen kerran 7.5.

    Lue lisää aiheesta:
    Jääkiekko Leijonat MM-jääkiekko Urheilu Saku Koivu Mikko Koivu Patrik Laine Timo Jutila Jere Lehtinen Jere Karalahti Teemu Selänne Tuomo Ruutu

     

    Lue myös:

      Uusimmat

      •