Tuotantovuosi: 2005. Ohjaus: Terry Gilliam. Tuotanto: PAN Vision. Kuva: 16:9 Anamorfinen Widescreen 2.35:1. Ääni: Dolby Digital 5.1. Kesto: 1 h 55 min.
Kun 10-vuotiaan Jeliza-Rosen (Jodelle Ferland) suklaa- ja huumeaddiktiäiti poistuu ennenaikaisesti elävien kirjoista, perheen isä, parhaat päivänsä nähnyt rokkari Noah (Jeff Bridges) nappaa tyttären mukaansa ja pakenee kauas pois preerialle äitinsä kotiin. Vandaalien sotkema kämppä osoittautuu tyhjäksi, mutta Jeliza-Rose ja Noah asettuvat taloksi. Noahin jumittuessa olohuoneen nojatuoliin huumematkoilleen, rikkaalla mielikuvituksella varustettu Jeliza-Rose joutuu huolehtimaan itsestään. Nukenpäiden kanssa jutusteleva tyttö tutustuu ennen pitkää lähistöllä asuvaan omalaatuiseen naiseen, Delliin ja tämän kanssa asuvaan lapsenomaiseen Dickensiin.
Tidelandin alussa on samanlaista höyrypäistä energiaa kuin ohjaaja Terry Gilliamin Fear and Loathing in Las Vegasissa, mutta tämä jää pois alun jälkeen Bridgesin hahmon jäädessä sivuun. Tiesin, että elokuva keskittyisi Jeliza-Roseen, mutta en voinut olla silti harmittelematta erinomaisen Bridgesin jäämistä taka-alalle, koska suoraan sanoen loppuelokuva ei ole yhtä mielenkiintoinen kuin miehen tähdittämä alku.
Gilliam tarjoilee vaikuttavaa kuvastoa, eikä ole vaikea nähdä, kuka on ohjaajan puikoissa. Enemmän tai vähemmän vinksahtaneet hahmot eivät tule yllätyksenä ohjaajan elokuvia nähneille. Mitä Tidelandista kuitenkin esim. Fear & Loathingiin ja Twelve Monkeysiin verrattuna puuttuu, on kontrasti järjen ja hulluuden välillä. Tidelandissa ei juurikaan ole "normaaleja" ihmisiä, jotka ihmettelisivät hahmojen omituisuutta. Jeliza-Rose itse on sen verran mielikuvituksensa vietävissä, että katsojan on vaikea asettua tämän asemaan. Koska tyttö vaikuttaa suht fiksulta, on vaikea hyväksyä, ettei hän ymmärtäisi isänsä olevan avun tarpeessa.
