The Descendants

Ohjaaja Alexander Payne (s. 1961) on urallaan tutkiskellut vakavia aiheita surullisenkoomisista näkökulmista. Hittileffa Sideways (2004) oli haikea buddy-elokuva kahden miehen viininhuuruisesta yksinäisyydestä ja elämänpettymyksistä. About Schmidt (2002) kertoi vanhenevan äijän viimeisestä yrityksestä luoda suhteita jälkikasvuunsa.

Samoilla jäljillä on myös viidellä Oscar-ehdokkuudella muistettu tragikomedia The Descendants, jossa George Clooney esittää keski-ikäistä miestä uhkaavan leskeyden ja vieraiksi jääneiden tytärten ristipaineessa.

Kiireinen bisnesmies Matt King (Clooney) joutuu kasvokkain kovan todellisuuden kanssa, kun perheen äiti joutuu veneonnettomuuteen Waikikilla ja vaipuu koomaan. Samaan aikaan kun mies yrittää hapuilla yhteistä säveltä kahden uhmakimpun, 16-vuotiaan Alexandran (Shailene Woodley) ja yksitoistiaan Scottien (Amara Miller) kanssa, hän saa kuulla vaimonsa pettäneen ennen onnettomuutta. Matt jälkeläisineen lähtee matkalle etsimään vaimonsa rakastajaa. Mukana seuraa myös Alexandran hömelönoloinen poikakaveri Sid (mainio Nick Krause).

Kyse on vanhemmuuden ja vastuun vaikeudesta, halusta korjata virheitä ennen kuin on liian myöhäistä. Isien rakkaudesta tyttäriin on esimerkki myös Robert Forsterin vakuuttavasti näyttelemä appiukko Scott: hänen tyttären menetykseen liittyvään suruunsa yhdistyy vihaa ja katkeruutta. Elokuva pohtii myös ihmisen kyseenalaista oikeutta maahan. Kingien maanomistajaklaani neuvottelee isojen hawaijilaisalueiden myymisestä kovaan hintaan rakennuttajille – mutta onko heillä siihen oikeus?

Kaui Hart Hemmingsin romaaniin pohjautuva The Descendants (”Jälkeläiset”) on erikoinen elokuva. Se sijoittuu Havaijin eksoottisiin maisemiin, mutta kaikkinainen eksotismi ja romantiikka pysyvät kaukana. Pääosassa on virallinen sydäntenmurskaaja Clooney, mutta sandaaleissaan tepsutteleva harmaahapsi tekee roolin mahdollisimman epä-coolisti ja inhimillisesti, paljastaen ikääntymisen surkuhupaisat puolet. Elokuvan perussävy on amerikkalaiseksi harvinaisen synkkä – ja hämmentävän... tosi.

Sana ”elämänmakuinen” on klisee, mutta juuri sitä Paynen pienimuotoinen helmi on. Mikään ei tunnu laskelmoidulta tai rakennetulta; tilanteet tulevat eteen yhtä kaoottisina ja oudon tarkoituksenmukaisina kuin oikeassa elämässä. Perheet saattavat olla ahneita ja kummallisia, lapset kiittämättömiä ongelmakimppuja ja näiden poikaystävät täysiä pahveja. Kuolemaa ei voi väistää, eikä siinä ole mitään kaunista. Mutta silti kaiken alta löytyy rakkautta ja toivoa.

Teksti: Tuuve Aro