Laila paljastaa olleensa pitkään todella itsetuhoinen. Ensimmäiset tummanpuhuvat ajatukset piilivät hänen päähänsä vain 12 vuoden iässä. Tuolloin teini-ikää lähestyvä tyttö purki pahaa oloaan ja ahdistustaan viiltelemällä käsivarsiaan.
– Kärsin todella paljon henkisesti kotona tapahtuvista asioista. Olin sisäisesti rikki. Se vain putkahti mieleeni, kun halusin kohentaa mielialaani, nainen muistelee viiltelyyn johtaneita syitä.
Lailan lapsuudenkodissa ei ollut kaikki hyvin, ja nuori joutui elämään sisarustensa kanssa päivittäisen kaaoksen ja pelon keskellä.
– Vanhempani riitelivät paljon. Se oli pääasiassa huutamista, mutta moni tavara meni rikki ja ovia paiskottiin. Joskus se äityi niin väkivaltaiseksi, että poliisit piti kutsua paikalle, Laila jatkaa.
Kiusaaminen ja masennus loivat oravanpyörän
Sen lisäksi, että koti ei ollut kovin turvallinen kasvuympäristö, Laila ei kokenut kouluakaan mieleiseksi paikaksi. Hän oli koulukiusattu, mikä lisäsi nuoren kokemaa tuskaa entisestään.
– Sitten masennuin ja itsetuhoisuus yltyi. Viiltelin itseäni lähes päivittäin 7 vuoden ajan. En malttanut odottaa, että pääsen koulusta kotiin viillelläkseni itseäni, Laila kuvailee lohdutonta tilannettaan.
Lopulta itsensä vahingoittamisesta tuli riippuvuus: fyysinen kipu helpotti ahdistusta ja viilteleminen eräänlainen tapa irtautua todellisuudesta.
Vaikka Laila uikin vuosia syvissä vesissä, hän ei koskaan yrittänyt itsemurhaa. Kuvituskuva.COLOURBOX
Viiltelystä oli vaikeaa päästä eroon
Laila lopetti itsensä viiltelemisen kuin seinään 19-vuotiaana.
– Viilsin itseäni pahemmin kuin koskaan ja päädyin ensiapuun, Laila kuvailee silloista läheltä piti -tilannetta.
Koska Laila oli vahingoittanut itseään vuosien ajan, siitä oli tullut rutiinin- tai refleksinomainen tapa, josta oli vaikeaa päästä irti.
Lopettamiseen liittyi kipeitä ja häpeällisiä tunteita, vaikkei Laila koskaan ollutkaan koskaan ajatellut varsinaisesti tekevänsä itsemurhaa.
– En koskaan yrittänyt tappaa itseäni, mutta en toisaalta kyllä välittänytkään mistään, Laila muistelee henkisesti raskasta nuoruuttaan.
Laila elää tällä hetkellä onnellista elämää – kiitos hänen tatuointiensa. Kuvituskuva.Shutterstock
Näkyvät arvet saavat aikaan arvostelua
Tällä hetkellä 27-vuotias nainen voi hyvin: hän on naimisissa ja 1,5-vuotiaan tytön äiti. Vaikka hän kokeekin olevansa onnellinen elämässään, rankka nuoruus erottuu edelleen arpina tatuointien alta.
Kaikkein syvimpien arpien peittäminen on haastavaa, sillä kaikki tatuoijat eivät suostu operoimaan arpista ihoa vasten.
Lailan vasemman käden arvet saattavat edelleen pistää silmään. Siksi hän saakin julkisilla paikoilla arvostelevia katseita muilta pienten lasten vanhemmilta. Siksi nuori äiti onkin kokenut esimerkiksi leikkikentät ahdistaviksi paikoiksi tuomitsevien vanhempien vuoksi.
– Olen huomannut vanhempien tuijottavan, mikä tietenkin tekee oloni epämukavaksi. Haluaisin vain huutaa heille: ”Hei, olen hyvä vanhempi”, Laila kertoo haikeana.
Laila kertoo, että tatuoinnit ovat auttaneet häntä pääsemään irti viiltelystä, sillä hän ei halunnut pilata käsissä olevia kauniita kuvia. Ensimmäiset tatuointinsa nainen otti vuonna 2011, eikä hän ole enää sen jälkeen upottanut terää ihoaan vasten.
– Kirsikankukat edustavat uutta elämää ja uutta alkua. Sitä se merkitsee myös minulle – uutta lukua elämässäni, Laila avaa tatuointinsa taustoja.
Lailan elämänlaatu on muuttunut paremmaksi tatuointien ottamisen jälkeen. Hihatatuoinnit peittävät alleen karun menneisyyden ja siten vähentävät myös tuntemattomien ihmisten luomia tuomitsevia katseita.
– En osaa selittää, miten mullistavaa on pystyä käyttämään t-paitaa kuumana päivänä ihmisten edessä. Tatuoinnit ovat kuin haarniska, joka suojelee minua muiden ihmisten ajatuksilta, Laila iloitsee.
