Tampere United lähti tähän liigakauteen suurimpana mestarisuosikkina ja hyvin Ari Hjelmin joukkue paineet kestikin.
TamU on usein ollut vahvoilla alkukesästä, mutta Intertoto-kiireiden myötä tahti on hiipunut. Tänäkin kesänä pientä yskähtelyä nähtiin, mutta nyt rinki oli niin laaja ja laadukas, että useista loukkaantumisista huolimatta tamperelaiset jyräsivät lopulta varsin selvään mestaruuteen saakka.
Yksi TamU:n tukipilareista on jo vuosikaudet ollut maalivahti Mikko Kavén. Luotettava ja joukkuetta hyvin ohjaava vahti on seissyt maalin suulla jokaisessa TamU:n ottelussa kuuden vuoden ajan ja se näkyy. Kavéniin voi luottaa tiukan paikan tullen. Hän on mies joka pystyy torjumaan pisteitä, paikkaamaan puolustuksen virheitä silloin kun on ollut tarpeen.
Kavénin edessä puolustuslinja eli jonkin verran kauden mittaan, mutta esimerkiksi Heikki Aho pelasi lähes kaikki ottelut oikeana pakkina. Puolustuksen keskustan isähahmo oli Jussi Kuoppala ja hän sai apua Vasile Marchisilta sekä Mathias Lindströmiltä. Petri Heinäsen loukkaantumisen johdosta Antti Ojanperä sai yllättävän paljon vastuuta ja hän myös kantoi vastuun kunnialla.
TamU:n keskikentän herra ja hidalgo oli Jarkko Wiss. "Jallu" pelasi pyyteettömästi sen roolin kun kussakin pelissä oli tarpeen. Kun Kari Sainion kausi päättyi ikävään selkävammaan, niin Wissin rooli korostui entisestään. Jallu antoi myös tykkinsä puhua ja silloin saivat vastustajan maalivahdit olla tarkkana.
Alkukaudesta Jussi Kujalan rooli keskikentällä oli merkittävä, syksyä kohden puolestaan argentiinalaistaituri Aristides Pertot otti enemmän pelintekoa itselleen. Sakari Saarisen yritystä ja sinnikkyyttä ei ole liigassa tarpeeksi arvostettu, mutta eiköhän "Sakke" nyt saa sen kunnian joka hänelle kuuluu. Juska Savolainen täytti hyvin paikkansa, mutta Risto Ojasen kautta taisi armeija hieman häiritä. Myöskään Jussi-Pekka Savolainen ei aivan päässyt sille tasolle, jota häneltä odotettiin.