Mainos

Tämä jokaisen on luettava: Miehen traaginen kertomus avioerosta, jota ei koskaan tullutkaan

Olit sitten sinkku, parisuhteessa tai naimisissa, tämän tarinan luettuasi saatat arvostaa läheisiäsi aivan uudella tavalla. Tarina kertoo miehestä, joka halusi erota vaimonsa kanssa. Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta.

Internetin syövereissä kiertävä aviomiehen minä-muodossa kirjoitettu tarina pysäyttää ajattelemaan, kuinka ennalta-arvaamatonta elämä on – mitään tai ketään ei pitäisi koskaan ottaa itsestäänselvyytenä.

Suosittelemme lukemaan tarinan loppuun saakka.

Tarina avioerosta menee kuta kuinkin näin:

“Sinä iltana kotiin tultuani vaimoni kattoi juuri päivällisen pöytään. Otin häntä kädestä ja sanoin: ”Minulla on sinulle jotain kerrottavaa”.

Vaimoni istui alas ja alkoi syödä, sanaakaan sanomatta. Mutta näin orastavan epäluuloisuuden ja pelon hänen silmistään.

Yhtäkkiä en meinannutkaan saada sanaa suustani. Mutta minun oli pakko kertoa hänelle haluavani avioeron. Otin asian esille hyvin rauhallisesti. Yllätyksekseni hän ei vaikuttanutkaan ärsyyntyvän sanoistani – sen sijaan hän kysyi pehmeästi: ”Miksi?”

En halunnut vastata, vaan välttelin hänen kysymystään. Ja se hermostutti hänet. Vaimoni heitti ruokailuvälineet sivuun ja huusi minulle täyttä kurkkua: “Sinä et ole mies etkä mikään!”

Sinä iltana emme puhuneet toisillemme enää sanaakaan. Hän vain nyyhkytti hiljaa. Tiesin, että hän halusi palavasti tietää, mitä avioliitollemme oli oikein tapahtunut. Mutta tuskin olisin pystynyt antamaan hänelle tyydyttävää vastausta: totuus oli, että olin menettänyt sydämeni toiselle naiselle, Janelle. En enää rakastanut vaimoani. Säälin vain häntä!

Tunsin kuitenkin niin kovaa syyllisyyttä tapahtuneesta, että luonnostelin avioerohakemuksen ohelle sopimuksen omaisuuden jakamisesta: vaimoni saisi talomme, automme ja 30 prosenttia yhtiöstäni. Vein hänelle luonnoksen. Vaimoni vilkaisi vain yhden silmäyksen verran paperia – ja repi sen siltä istumalta silpuksi. Nainen, jonka kanssa olin viettänyt 10 vuotta elämästäni, muuttui yhtäkkiä ventovieraaksi silmissäni. Olin syvästi pahoillani siitä, että hän oli tuhlannut aikaa, rahaa ja energiaa kanssani, mutta en voinut enää peruja sanojani, sillä rakastin Janea.

Lopulta todellisuuden silmästä silmään kohdannut vaimoni itki vuolaasti edessäni. Tätä olinkin jo odottanut näkeväni. Hänen itkunsa tuntui minusta ainoastaan vapauttavalta. Jo viikkoja pakkomielteisesti miettimäni avioero muuttui relevantiksi ja selkeäksi. Meidän todellakin pitäisi erota.

Seuraavana päivänä tulin vasta myöhään kotiin. Vaimoni kirjoitti jotain makuuhuoneemme nurkkapöydän ääressä. Marssin suoraan sänkyyn sanaakaan sanomatta. Nukahdin silmänräpäyksessä, sillä olin niin väsynyt pitkän ja tapahtumarikkaan päivän myötä. Olin nimittäin viettänyt koko päivän Janen kanssa.

Havahduttuani kesken unien hereille tajusin, että vaimoni kirjoitti edelleen. En välittänyt asiasta sen enempää, joten käänsin vain kylkeäni ja nukahdin uudelleen.

Aamulla vaimoni esitteli minulle hänen laatimansa ehdot avioeromme suhteen: hän ei halunnut minulta mitään maallista mammonaa, mutta hän halusi elää avioelämää vielä yhden kuukauden ajan ennen kuin hakisimme lopullista avioeroa. Hän ehdotti, että kuukauden ajan yrittäisimme elää niin normaalia avioelämää kuin vain tässä tilanteessa kykenisimme. Syyksi hän esitti sen, että nuoren poikamme piti lukea kokeisiin, eikä hän halunnut aiheuttaa pojallemme ylimääräistä huolta karikolle ajautuneen avioliittomme takia.

Mielestäni se oli ymmärrettävää.

Mutta sitten vaimollani oli vielä yksi pyyntö: hän halusi toistaa sen hetken, kun kannoin hänet kynnyksen yli omaan, yhteiseen kotiimme hääpäivänämme. Hän pyysi, että jokaisena aamuna – tämän yhden kuukauden ajan – kantaisin hänet kynnyksen yli makuuhuoneestamme kotimme ovelle.

Ajattelin vaimoni seonneen. Mutta ainoastaan siksi, että viimeisistä yhteisistä päivistämme tulisi edes jokseenkin siedettäviä, hyväksyin tämän eriskummallisen pyynnön.

Myöhemmin kerroin Janelle vaimoni ehdoista. Hän nauroi ääneen ja ajatteli koko tilanteen olevan absurdi. ”Ei sen väliä – mitä keinoja hän vain yrittääkin, se ei estä avioeroanne!” hän sanoi pilkallisesti.

Minä ja vaimoni emme olleet intiimisti lähekkäin sen jälkeen, kun ilmaisin haluni erota. Tajusin, ettei välillämme ole ollut pitkään aikaan läheisyyttä.

Joten kun ensimmäisenä päivänä nostin hänet käsilleni kantaakseni hänet ovelle, me molemmat tunsimme olomme kömpelöiksi. Mutta sivusta seurannut poikamme vain taputti käsiään ja sanoi ääneen: ”Isä kantaa äitiä.” Hänen sanansa saivat minut tuntemaan ennen kokematonta, selittämätöntä kipua.

Kannoin vaimoni makuuhuoneestamme ensin olohuoneeseen, siitä ovelle. Kannoin vaimoani sylissäni noin kymmenisen metriä. Hän vain sulki silmänsä ja kuiskasi hiljaa: ”Älä kiltti kerro pojallemme, että eroamme.”

Nyökkäsin, mutta tunsin olevani aivan tolaltani. Ovelle päästyämme laskin hänet alas. Hän lähti bussipysäkille ja siitä töihin, minä ajoin toimistolle.

Seuraavana aamuna kantaminen oli huomattavasti helpompaa. Vaimoni nojasi rintaani vasten. Haistoin hänen hajuvetensä. Tajusin, etten ollut katsonut kunnolla vaimoani pitkään aikaan. Huomasin yllätyksekseni, ettei vaimoni ollut enää niin nuori kuin muistin. Hänelle oli ilmestynyt ryppyjä. Hänen hiuksensa olivat alkaneet harmaantua. Onneton avioliittomme oli vienyt veronsa hänen kauneudestaan. Sekunnin ajan mietin, mitä olinkaan mennyt tekemään hänelle.

Neljäntenä aamuna nostaessani vaimoni syliini, luihin ja ytimiin tulvahti lämmin tunne: läheisyys välillämme oli palaamassa. Tässä oli nainen, joka oli antanut minulle kymmenen vuotta elämästään.

Viidentenä ja kuudentena aamuna tunsin, kuinka välillämme oleva yhteys ja läheisyys vain kasvoi. En kertonut tästä Janelle mitään.

Vaimoni kantaminen helpottui jokaisen aamun myötä. Ehkäpä joka aamuinen kanniskelu kasvatti kuntoani ja teki minusta voimakkaamman.

Yhtenä aamuna vaimoni oli valitsemassa ylleen päällepantavaa. Hän kokeili pariakin erilaista mekkoa, mutta yksikään ei istunut hänelle. Hän huokaisi tuskastuneena, että kaikki hänen vaatteensa olivat aivan liian isoja hänelle. Sinä hetkenä tajusin, että vaimonihan oli laihtunut huomattavasti – kenties se oli ollut myös yksi syy sille, miksi kantaminenkin oli päivä päivältä helpottunut.

Karu todellisuus iski minuun. Vaimoni kuihtui silmissäni, koska olin aiheuttanut hänelle niin paljon surua ja tuskaa halutessani erota. Sen enempää ajattelematta kurottauduin häntä kohti ja kosketin häntä lämpimästi. Sinä samaisena hetkenä poikamme astui huoneeseen ja sanoi: ”Isä, on aika kantaa äitiä”. 

Tajusin, että se, että kannoin hänen äitiään syleilyssäni jok’ikinen aamu, oli myös pojallemme tärkeä hetki. Vaimoni pyysi poikaamme tulemaan lähemmäksi ja halasi tätä pitkään ja hartaasti. Käänsin pääni pois, sillä pelkäsin tämän kaiken muuttavan mieltäni.

Nostin vaimoni käsilleni, ja kävelimme makuuhuoneesta olohuoneeseen, siitä eteiseen ja ovelle. Vaimoni piti käsiään kaulani ympärillä pehmeästi. Se oli niin luonnollista. Pidin häntä tiukasti syleilyssäni, lähempänä kuin koskaan: aivan kuten hääpäivänämme.

Tunsin kuitenkin surua kantaessani häntä: hän oli yhtäkkiä niin pieni ja laiha.


Kuukausi kului nopeasti.

Kun viimeinen yhteinen aamumme koitti, nostin vaimoni jälleen syliini. Poikamme oli jo lähtenyt kouluun. Mutta tällä kertaa en meinannut pystyä ottamaan askeltakaan. Seisoin siinä, pieni vaimoni käsivarsillani, ja puristin häntä lähemmäs itseäni. Sanoinkin hänelle olevani pahoillani, etten ollut huomannut, että meidän väliltämme oli puuttunut jo pitkään tällaista läheisyyttä.

Kannoin hänet ovelle. Sanakaan sanomatta vaimoni lähti bussipysäkille, minä lähdin ajamaan töihin. Yhtäkkiä muutinkin suuntaa. Päästyäni määränpäähäni hyppäsin ulos autosta, enkä edes laittanut ovia lukkoon. Pelkäsin, että pienikin hidastelu muuttaisi muuten mieleni. Juoksin portaat ylös ja soitin ovikelloa hysteerisesti. Jane avasi oven ja sanoin hänelle heti ensimmäiseksi:

“Olen pahoillani, mutta en haluakaan ottaa avioeroa vaimostani”.

Hän katsoi minua epäluuloisena, aivan ymmällään kuulemastaan ja kosketti otsaani: “Onko sinulla kuumetta?” hän kysyi epäuskoisena.

”Olen pahoillani, mutta en halua avioeroa. Avioelämäni oli tylsää ja onnetonta, koska minä ja vaimoni emme osanneet enää arvostaa pieniä yksityiskohtia arjessamme – ei siksi, ettemmekö rakastaisi toisiamme. Tajusin, että kannettuani hänet yhteiseen kotiimme hääpäivänämme, olin luvannut olla hänen kanssaan niin kauan kunnes kuolema meidät erottaa.”

Jane tuijotti minua. Ja sitten läpsäisi minua kaikin voimin kasvoihin, paiskasi oven kiinni ja puhkesi kyyneliin.

Kävelin portaat rauhallisesti alas ja ajoin pois. Tiesin tehneeni oikean ratkaisun. Menin kukkakauppaan ja ostin kaikista kauneimman kukkakimpun vaimolleni. Samanlaisen, kuin hääpäivänämme. Myyjä kysyi, mitä korttiin kirjoitettaisiin. Hymyilin ja sanoin: ”Kannan sinua jok’ikinen aamu, kunnes kuolema meidät erottaa.”

Töiden jälkeen saavuin kotiin kukkakimppu käsissäni, hymy korvissa asti. Suorastaan juoksin makuuhuoneeseen, josta löysin vaimoni sängystä – kuolleena.

Vaimoni oli sairastunut syöpään – hän oli saanut tietää siitä pari kuukautta aiemmin, mutta ei ollut kertonut minulle mitään. En myöskään ollut huomannut mitään, sillä olin viettänyt suurimman osan vapaa-ajastani Janen kanssa.

Vaimoni oli tiennyt, ettei hänellä ollut enää paljoa aikaa jäljellä: hän kuolisi pian. Kun kerroin vain kuukautta aiemmin haluavani eron, vaimoni oli päättänyt, ettei poikamme saisi nähdä omaa isäänsä negatiivisessa valossa  miehenä, joka hylkäsi kuolemaa tekevän vaimonsa.

Nyt poikamme silmissä olinkin rakastava aviomies.

Aviomies, joka rakasti niin paljon vaimoaan, että kantoi häntä syleilyssään – joka ikinen aamu.”


Lähde: Brightside

Mainos

Lisää aiheesta

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.