Johan Ludvig Runeberg on usein haluttu kuvata nuhteettomana kansallissankarina. Kirjailija Erik Wahlström nostaa Kärpäsenkesyttäjä-romaanissaan esille Runebergin toisen, vähemmän mairittelevan puolen.
Viime vuoden loppupuolella ilmestynyt Kärpäsenkesyttäjä on faktan ja fiktion sekoitus, jossa kirjailija Erik Wahlström maalaa kuvan köyhyydestä kansallissankariksi nousseesta Runebergista.
− Fakta ja fiktio on todellakin sekoitettu, mutta ei sillä tavalla, että fiktio kumoaisi faktoja. Olen noudattanut tiedossa olevia faktoja ja ottanut vapauden täyttää aukkoja, Wahlström taustoittaa.
Aukkoja on riittänyt täytettäväksi, sillä oman tuotantonsa ohella Runeberg ei juuri välittänyt tallentaa kynällään mitään henkilökohtaista.
− Hän ei kirjoittanut kirjeitä eikä pitänyt päiväkirjaa. Siksi hänen yksityisestä puolestaan, etenkään lapsuudesta, ei tiedetä kovin paljon.
Vaikea lapsuus
Juuri lapsuus on Runebergin elämässä osa-alue, joka on vetänyt Wahlströmin mietteliääksi. Aikuisiän ongelmat liitetään usein elämän ensimmäisiin vuosiin − todennäköisesti myös Runebergin kohdalla.
− Runeberg ei halunnut kertoa lapsuudestaan mitään. Hän kiivastui, jos häneltä kysyttiin asiasta. Joku kipeä piste siinä oli, Wahlström pohtii.
Se tiedetään, että Runeberg varttui Pietarsaaressa perheessä, joka luisui sosiaaliseen laskuun. Perheen isä keskeytti jostain syystä teologian opintonsa ja ryhtyi merikapteeniksi; epäonnistunut yritys sekin.
Perhe köyhtyi köyhtymistään. Lopulta pietarsaarelaiset alkoivat nimittää heitä surkeaa tarkoittavalla ilmaisulla Ruku-Runebergit. Wahlström uskoo, että Runeberg häpesi tilannetta.
− Professori Lars Hulden on kirjoittanut Runebergin syntymästä. Hänen mukaansa Pietarsaaressa huhuttiin, ettei Lorens ollutkaan Runebergin isä. Se selittäisi paljon, miksei hän halunnut puhua lapsuudestaan.
Itsekäs ja vaativa rakastaja
Menestyksen myötä Runebergin ympärillä alkoi parveilla naisia. Avioon Runeberg päätyi vuonna 1831 Fredrika Tengströmin kanssa. Kaksikko sai seitsemän lasta, joista esikoistytär menehtyi pikkulapsena.
Perhe ei jarruttanut Runebergin vaeltavaa silmää naiskauneuden perään.
− Runebergilla oli pitkäaikainen suhde nuoreen kauniiseen Emilie Björksténiin, joka ihaili häntä. Runebergin hänelle kirjoittamat kirjeet ovat tallella, Wahlström kertoo ainutlaatuisesta materiaalista.
Kirjeenvaihto maalaa Runebergistä kuvan itsekkäänä, vaativana ja mustasukkaisena miehenä, suoranaisena sovinistisikana. Kun Emilie antoi ymmärtää, että hänellä oli toinen ihailija, mustasukkainen Runeberg kiivastui.
− Hänen asenteensa oli se, että hänellä oli oikeus rakastaa Emilietä, mutta Emilie on hänen omaisuuttaan.
− Runeberg vaati myös saada lukea Emilien päiväkirjaa niiltä ajoilta, kun Emilie näki hänet ensimmäistä kertaa. Emilie antoi vastahakoisesti hänen lukea. Runeberg kopioi päiväkirjoista kohtia, jotka koskettivat häntä itseään.
Vaimo Fredrika oli tietoinen aviomiehensä puuhista. Hän sieti tilannetta kenties siksi, ettei hänellä ollut 1800-luvun maailmassa vaihtoehtoja.
− Fredrika oli itse epäilevä ja masokistisuuteen taipuvainen. Vanhoilla päivillään Fredrika ja Emilie kuitenkin ystävystyivät. Myös heidän välisiään kirjeitä on säilynyt.
Impulsiivista käytöstä
Runeberg oli ankara myös muissa ihmissuhteissaan. Opettaja-aikoinaan Porvoon Lyseossa hän ajautui konfliktiin tuomiokapitulin kanssa. Lyseon esimiehenä toiminut piispa piti Runebergia liian väkivaltaisena opettajana.
− Tuolloin palvelusväen kurittaminen oli herrasmiehen oikeus ja velvollisuus. Runeberg oli sosiaalisesti epävarma, siksi hän oli oppilailleen ankara.
Wahlström mainitsee esimerkkinä Runebergin impulsiivisesta käytöksestä myös talvisen rekiretken Porvoosta Helsinkiin. Jakob Groth -niminen professori ajoi edellä, Runeberg vaimoineen perässä.
Kesken kaiken Runeberg sai päähänpiston, että hän halusi myös ajaa.
− Groth kertoi eräässä kirjeessään, miten kuski ei suostunut antamaan ohjaksia kyyditettävälleen. Runeberg rupesi painiskelemaan liikkuvassa reessä, heitti lopulta kuskin pihalle ja ajoi eteenpäin. Oli kova paukkupakkanen, ja seuraavaan asutukseen oli varsin pitkä kävelymatka.
Studio55/Jenni Kokkonen