Vuoden suomalainen urheilija valitaan tammikuussa. Koronavuonna urheiluanti on jäänyt laihaksi, joten valinnoissa ei välky kirkkain kimallus.
Jos haikailee suomalaisen urheilun suuruuden aikoja, on syytä peruuttaa 1900-luvulle. Yksi laadukkaista vuosikerroista on 1980.
Neljäkymmentä vuotta sitten Vuoden urheilija -äänestyksessä Moskovan olympiakisojen purjehduksen ja jousiammunnan voittajat Esko Rechardt ja Tomi Poikolainen joutuivat tyytymään sijoihin viisi ja kuusi. Jouko Törmäsen mäkihypyn olympiakulta Lake Placidissä riitti kakkossijaan.
Vuoden urheilija -tittelin uusi edelliseltä vuodelta soutaja Pertti Karppinen, joka 1980 voitti Moskovassa miesten yksikön olympiakultaa.
Moskovan mitaleja on länsimaiden olympiaboikotin takia hieman väheksytty, mutta Karppisen kulta kiiltää 40 vuoden jälkeen kirkkaana. Lajinsa valtias ylsi olympiatriplaan, kun hän voitti kolmannen kultansa Los Angelesin kesäkisoissa 1984.
Läpimurto Montrealissa
Karppisen kultasoutua Moskovassa 1980 ymmärtääkseen on tunnettava historiaa. Hän oli saavutuksillaan hankkiutunut Moskovassa yksikkökilpailun ennakkosuosikiksi, toisin kuin olympiadi aiemmin Montrealissa 1976.
Montrealissa 2 000 metrin olympiakulta oli korvamerkitty Peter-Michael Kolbelle. Länsisaksalainen oli voittanut edellisvuonna maailmanmestaruuden Nottinghamissa.
Karppinenkaan ei tullut olympialaisiin puskista.
– Soudin MM-neloseksi. Otin palomiehen ammatista virkavapaata ja panostin Montrealiin, Karppinen muistelee.
Olympiavälieriin ja niistä finaaliin päästäkseen hän joutui alkuerien jälkeen hakemaan vauhtia keräilyeristä.
– Tiesin olevani hyvässä kunnossa, mutta loppukilpailussa olin altavastaaja. Kolbe lähti matkaan rajusti, enkä pitkään aikaan nähnyt häntä.
Kun takana oli 1 500 metriä, Kolbe johti toiseksi kirinyttä Karppista lähes viidellä sekunnilla. Maalissa osat vaihtuivat – tosin Karppiselle riitti 2,5 sekunnin voittomarginaali pimentämään Kolben taivas.