Alkuperäinen nimi: (Shutter Island) USA, 2010. Ohjaus: Martin Scorsese. Käsikirjoitus Dennis Lehanen romaanin pohjalta: Laeta Kalogridis. Kuvaus: Robert Richardson. Leikkaus: Thelma Schoonmaker. Musiikki: Robbie Robertson. Tuotanto: Mike Medavoy, Arnold W. Messer, Bradley J. Fischer, Martin Scorsese. Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Mark Ruffalo, Ben Kingsley, Michelle Williams, Patricia Clarkson, Emily Mortimer. Kesto: 140 min. Levittäjä: Finnkino.
Liittovaltion sheriffit Teddy Daniels (Leonardo DiCaprio) ja Chuck Aule (Mark Ruffalo) kutsutaan Massachusettsin rannikolla sijaitsevalle karulle saarelle tutkimaan mystistä katoamistapausta. Kolme lastaan tappanut vankimielisairaalan potilas Rachel Soldano on hävinnyt laitoksesta jälkiä jättämättä. Saarelle saapuminen vaikuttaa välittömästi suurelta virheeltä. Suljetussa saaressa eletään 1950-lukua. Scorsese hyödyntääkin ohjauksessaan hienosti tuon vuosikymmenen rikoselokuvien tyyliä ja kuvastoa.
Teddy Daniels painiskelee sheriffien hommien ohessa omien traumojensa kanssa. Heti ensimmäisessä kohtauksessa paljastuu, että miehellä on pahoja ongelmia veden kanssa. Tulipalossa menehtynyt vaimo ilmestyy toistuvasti hänen painostaviin uniinsa, eivätkä muistot toisen maailmansodan kauhukokemuksista himmene. Vähitellen saarella asuvien ihmisten käytös alkaa vaikuttaa hänestä yhä kummallisemmalta. Teddy vakuuttuu, että vireillä on salaliitto, jonka tarkoituksena on saada hänet menettämään järkensä. Mistä voimistuvat harhat ja pelot johtuvat? Ollaanko Teddyä myrkyttämässä? Mikä on totta ja mikä miehen kuvitelmaa? Tätä kysymysleikkiä Scorsese pelaa nokkelasti katsojien kanssa.
Dennis Lehanen romaaneista on ennenkin syntynyt eheitä elokuvia. Miljöö ei ainakaan voisi muuttua Suljettua saarta ikävämmäksi. On syrjäinen suljettu alue, jossa lääkärit saattavatkin olla hulluja tiedemiehiä tekemässä ihmiskokeitaan, paikalla on myös joukko umpihulluja vaarallisia potilaita ja vieläpä entinen natsi. Kaiken kruunaa ulkona raivoava myrsky.
Suljetun saaren yhä jännitteisemmäksi ja mutkikkaammaksi muuttuva juoni pysyy tiukasti Scorsesen näpeissä. Elokuva ei veltostu itsetarkoitukselliseksi käänteiden sirkukseksi tai typeräksi säikyttelyksi. Vainoharhaista tunnelmaa nostattavat surrealistiset visiot, joilla on myös huomattavat taiteelliset ansionsa. Elokuva on pitkittyvä painajainen, joidenkin Hitchcockin elokuvien hengenheimolainen. Robbie Robertsonin säveltämän musiikin lisäksi elokuvaan on valittu moderneja klassisia kappaleita, joiden yhteisvoima kuvien kanssa on kiistaton. Elokuvan äänisuunnittelu on mestarillista työtä.