Seinäjoki keväällä 1918: vankijoukko etenee kohti teloituspaikkaa. Vankeja saattamassa ollut mies huomaa joukossa nuoren pojan. Mies ei tahdo uskoa, että poikakin teloitettaisiin.
Pian kajahtaa yhteislaukaus, poika huojuu ja lopulta kaatuu. Kaatuessaan hän huutaa: äiti.
Tuskallinen näky jää vaivaamaan miestä. Kun hän oli myöhemmin Suomenlinnan vankileirin vartijana, mies kertoo tapauksesta vangille, jonka kanssa on ystävystynyt. Tämä punavanki on Yrjö Kallinen, josta tulisi 1940-luvulla Suomen puolustusministeri.
Valkoisen vartijan kertomus kuvaa sitä vihan täyttämää ilmapiiriä, joka oli tuolloin vallalla Suomessa. Se ei säästänyt edes 14-vuotiasta poikaa Seinäjoella.
– Rankaisutoimet ulottuivat kehen tahansa. Iällä ei ollut väliä, vaan teoilla. Lapsia syytettiin usein vanhempiensa ja sisarustensa teoista, sanoo tietokirjailija, valtiotieteen maisteri Tuulikki Pekkalainen.
Aina lapsista ei välttämättä tiedetty mitään, mutta ajateltiin, että sellainen poika millainen isä. Tai sitten ounasteltiin, että lapsesta ainakin tulisi samanlainen.
Pian kajahtaa yhteislaukaus, poika huojuu ja lopulta kaatuu. Kaatuessaan hän huutaa: äiti.
Tuulikki Pekkalaiselta on ilmestynyt teos Lapset sodassa 1918 (Tammi). Kirjassa hän on selvittänyt punaisten, valkoisten ja osapuoleltaan tuntemattomaksi jääneiden lasten kohtaloa sisällissodassa.