Saattohoitokodin hoitaja pääsi kuoleman pelosta

Eija Tuukkanen, 48, on työskennellyt hoitajana vajaat kymmenen vuotta helsinkiläisessä saattohoitokoti Terhokodissa. Hoitoalalla Tuukkanen on työskennellyt jo vuodesta 1991, ennen Terhokotia hän on toiminut muun muassa lastenhoitajana lasten syöpäosastolla.

Tuukkasen mukaan yksi työn parhaista puolista on se, että hän saa tutustua työssään upeisiin persooniin.

– Olen viimeiset pari viikkoa hehkutellut sitä, kun meillä on nyt eräs mielettömän aurinkoinen ja ihana persoona täällä, sellainen ihminen, josta ilo tarttuu. On ihmeellistä, miten voi olla siinä elämäntilanteessa ja silti se ihminen, joka levittää iloa ympärilleen.

Hienoa työssä ovat Tuukkasen mukaan myös ne hetket, jolloin hän ymmärtää todella auttaneensa potilasta.

– On sellaisia ohikiitäviä hetkiä, kun sitä ymmärtää, kuinka paljon on kyennyt auttaa. On esimerkiksi helpottanut potilaan oloa, toteuttanut jonkun pienen toiveen, tehnyt vaikka vain jotain todella arkista, josta potilaalle on tullut hyvä olo.

Tuukkasen mukaan pahinta hänen työssään on tunne riittämättömyydestä.

– Se on tunne siitä, etten ehdi tai pysty tekemään kaikkea. Kun olin juuri aloittanut Terhossa ja kipuilin riittämättömyyden tunteen kanssa, neuvoi ylihoitaja minua kuitenkin, että "Tänään riität enemmän tälle potilaalle ja huomenna taas toiselle".

Nopea tunnetilanteen muutos voi olla haastavaa. Tuukkanen kertoo, että välillä hoitokodissa pitäisi ottaa vastaan juuri sisään tullut potilas, vaikka on vasta hetki sitten tullut toisesta huoneesta, jossa toinen potilas on kuolemassa.

Työ ei seuraa kotiin

Tuukkanen kertoo jaksavansa työssään hyvin. Hänen mukaansa Terhossa on hyvä työnohjaus. Apua saa, jos sitä haluaa.

Jaksaminen on helpompaa, kun potilaisiin ei kiinny liikaa. Tuukkanen kertoo, että lyhyiden hoitojaksojen takia potilaisiin ei ehdi juuri kiintymään, mutta jotkut potilaat tulevat tutuimmiksi ja lähemmiksi kuin toiset.

– Kun työskentelin lasten kanssa, olin kerran eräässä hoitosuhteessa lähellä uupua ja palaa loppuun. Se oli opettavainen kokemus. Pitää muistaa olla järki päässä ja muistaa tämä oma ammatti. Kun lähden töistä, niin aika hyvin ne työasiat jää sinne oven taakse.

Elämänsä loppuvaiheessa potilaat miettivät menneisyyttään ja puhuvat usein siitä, mitä katuvat elämässään. Tuukkanen kertoo, että potilaat katuvat toteuttamattomia haaveita, esimerkiksi matkoja, tai sitä, ettei olla jääty eläkkeelle aikaisemmin ja osattu nauttia elämästä ja perheestä.

Jotkut katuvat sitä, etteivät eronneet aikaisemmin. Joitakin harmittaa tekemättä jäänyt vene.

– Mutta potilaat ovat myös todenneet, että elämä menee niin kuin se menee, eikä tekemättömiä asioita kuitenkaan muuksi muuttaisi, Tuukkanen toteaa.

– Me hoitajat olemme täällä elämän aitiopaikalla kun kuulemme jatkuvasti, mitä ihmiset olisivat halunneet tehdä toisin elämässä. Meidän pitäisi varmaan oppia tästä ja muuttaa omaa elämäämme tämän perusteella. Mutta katin kontit, ei se niin mene, ei me olla kyllä yhtään viisaampia kuin muutkaan.

Vaikka Tuukkanen näkee paljon kuolemaa, ei kuolema pelota. Päinvastoin.

– Saattaa olla, että ajatukseni muuttuvat siinä vaiheessa, kun oma kuolema on lähellä, mutta juuri tällä hetkellä ajattelen niin, ettei minun tarvitse pelätä kuolinhetkeä.

Tuukkanen selittää, että saattohoitokodissa hän näkee, että hyvin usein kuollaan kuin nukkumalla, rauhallisesti, tai vielä viime hetkiin asti ollaan täysjärkisiä. Kuolema on siis hyvin erilaista, kuin miten sitä esimerkiksi elokuvissa usein kuvataan.

– Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että lähestyn omaa kuolemaani rohkeampana, kuin mitä olisin, jos en olisi työskennellyt täällä.

Katso Terhokodin johtajan Juha Hännisen puheenvuoro hyvän kuoleman puolesta: