Suomi 2010. Ohjaus: Arto Halonen. Käsikirjoitus: Pirjo Toikka, Arto Halonen ja Paavo Westerberg. Tuotanto: Alf Hemming ja Arto Halonen. Kuvaus: Hannu-Pekka Vitikainen. Leikkaus: Tuuli Kuittinen. Pääosissa: Katja Kukkola, Samuli Edelmann, Krista Kosonen, Paavo Westerberg, Irma Junnilainen, Antti Litja, Peter Franzén, Pirkka-Pekka Petelius, Ulla Tapaninen, Paula Vesala. Kesto: 104 min.
Vuonna 1945 Kellokosken parantolassa tapahtui kummia. Potilaaksi tuotiin maanisdepressiiviseksi skitsofreenikoksi epäilty Anna Lappalainen, joka ilmoitti olevansa ”prinsessa” ja odottavansa sen mukaista kohtelua. Toisaalta hän alkoi itse auttaa lähimmäisiään monin tavoin.
Tiukasti majesteettisessa roolissaan pysynyt nainen herätti ympäristössään monenlaisia reaktioita, mutta tärkein niistä oli kenties ilo. Joka tapauksessa Prinsessan vaikutus oli niin merkittävä, että 1995 hänelle pystytettiin muistomerkki. Ilkka Raitasuo ja Terhi Siltala tekivät hänestä elämäkertakirjan Kellokosken prinsessa, nyt on vuorossa elokuva.
Arto Halosen draama kurkistaa jatkosodasta toipuvan Suomen mielialoihin niiden kaikkein haavoittuvimpien näkökulmasta. Mieleltään järkkyneet tai muuten vain erilaiset eivät useinkaan olleet yksilöitä vaan pakkohoitoihin eristettäviä, sidottavia koekaniineja. Insuliini- ja sähkösokit olivat arkipäivää. Mutta uudet inhimillisemmät tuulet alkoivat pikkuhiljaa puhaltaa. 1950-luvulle päästyä pakkopaidat alkoivat palaa ja menetelmät pehmetä.
Kun sijaiskodista toiseen riepoteltu kabareetanssija Lappalainen (Katja Kukkola) päätyy hoitoon oman äitinsä hylkäämänä, hän on puhumaton mörkö. Pian hänestä kuitenkin kuoriutuu elegantisti liikkuva, laulava ja esiintyvä kuninkaallinen, joka saa luotetuksi kamarineidokseen alastomana lauleskeluun mieltyneen Christina von Heyrothin (Krista Kosonen). Yhdessä timanttikoruissaan välkehtivä parivaljakko valloittaa tuusulalaiskylän sydämet, ehtivätpä naiset esiintymismatkalle Tukholmaan asti.
Vastapuolta edustaa Beethovenia kuunteleva, ajanmukaisista hoitomenetelmistä innostunut lääkäri Grotenfelt (Samuli Edelmann), jonka pakkomielteenä on parantaa Anna harhoistaan. Lääkärikollega Lonka (Paavo Westerberg), puolestaan esittää keskeisen kysymyksen: Miksei Prinsessa saisi olla Prinsessa, jos hänestä tuntuu siltä? Kuka voi lopulta määrittää, mikä tekee ihmisestä ehjän ja onnellisen?
Kun on kyseessä vakavia inhimillisiä teemoja käsittelevä, isolla rahalla tehty kotimainen epookki, tekee mieli verrata Klaus Härön vastaaviin (Äideistä parhain, Uusi ihminen). Punnus kallistuu Arto Halosen hyväksi, sillä hänen teoksestaan puuttuu patetia. Prinsessa ei saarnaa eikä sentimentalisoi.
Toinen ilmeinen vertailukohta on Milos Formanin kopioitu klassikko Yksi lensi yli käenpesän (1975), jonka perusasetelma on lähes identtinen: yksilönvapautta puolustava tulokas tartuttaa kapinansa muihin hulluihin tai hulluiksi leimattuihin. Häntä koetetaan diagnosoida, hillitä ja parantaa kaikin keinoin. Mutta liekki elää.
Käenpesästä muistuttaa myös omaa tilaansa analysoiva potilas Kuronen (Pirkka-Pekka Petelius), jolle suoritetaan muodikas uusi keksintö, lobotomia.
Sodan varjo taas kuvastuu vahvimmin ahdistuneen potilas Saastamoisen (Peter Franzén) kasvoilta. Pataljoonansa jokitaistelussa menettänyt entinen sotilas pelkää vettä ja rakastaa tasapainotonta Christinaa. He kaikki löytävät omat ratkaisunsa pysyäkseen koossa kummallisessa, pelottavassa maailmassa.
Parhaiten palkituista dokumenteistaan (mm. Pyhän kirjan varjo, Magneettimies) tunnettu Halonen hallitsee hillityn tarinankuljetuksen ja hienovireisen henkilöohjauksen, jossa näyttelijät pääsevät esiin. 1940–50-luvun Suomi herää henkiin Ritva Muikun puvustuksen ja Jukka Uusitalon lavastuksen myötä.
Persoonalliset kasvot omaava Katja Kukkola (nyttemmin Küttner) kantaa elokuvaa komeasti. Sekä komedian että draaman puolella kunnostautunut konkari tekee prinsessan hahmosta yhtaikaa riipaisevan ja humoristisen. Ulkonäöltään ja elkeiltään hän muistuttaa hämmästyttävän paljon todellista Buckinghamin kruunupäätä, Elisabet II:ta.
Eri tavoin ajattelevia lääkäreitä näyttelevät Edelmann ja elokuvan käsikirjoittajiin kuuluva Westerberg tekevät roolinsa ajankuvan mukaisesti, hienoisesti tyylitellen. Elokuvan tunnuskappaleen laulava PMMP:n Paula Vesala vilahtaa hoitsun roolissa.
Mielenterveyden keskusliiton tukema Prinsessa-elokuva on tapaus, joka herättää paljon tärkeitä kysymyksiä. Mutta myös yhden epäolennaisen: kirjoitetaanko Krista Kososelle ollenkaan rooleja, joissa hän ei riisuudu nakuksi?
Teksti: Tuuve Aro