On vuosi 1992, kun Keijo Viertoman ja Tiina Tuomisen elämä loksahtaa raiteille, josta myöhemmin syntyy kokonainen kirja ja filosofia. 26 vuoden mittaisen taipaleen aikana pariskunta on saanut perheeseensä lähes 60 lasta ja komeat tilukset.
– Emme me aina tiedä, mihin me päädymme loppupeleissä, Keijo kertoo.
Sattumasta tämäkin kaunis tarina sai alkunsa kesällä 1992.
Tiina oli äitiyslomalla ja Keijo työskenteli paikallisessa lastensuojeluyksikössä. Keijo tarjosi lastenkodille tilat kesäksi perheen kotitilalta Koskenkorvan kylästä.
Kun koulut jälleen alkoivat, väliaikainen lastenkotitoiminta Toiskan tilalla loppui. Yksi lapsi kuitenkin jäi pariskunnan perheeseen.
– Sitten tuli toinen, kolmas ja neljäs, Keijo kertoo.
Ei yhtään ylimääräistä lasta
Nyt 26 vuoden jälkeen Toiskan tilalla on seitsemän perhekotipaikkaa teini-ikäisille tytöille, kaksi jälkihuoltopaikkaa, yksitoista työntekijää ja runsaasti eläimiä.
– Mutta ei täällä ole yhtään ylimääräistä, Tiina huudahtaa.
Pariskunta arvioi, että tilalla asuneita nuoria on ollut vuosien aikana lähemmäs 60.
Nykyään Keijo, 56, ja Tiina, 60, toimivat tilalla ”mumman ja paapan” roolissa. Heidän poikansa Kalle Reinikka on ottanut ohjat perhekodin pitämisestä.
Luottamus kaiken keskiössä
Pariskunta puhuu nuorista kauniisti, vaikka hankalia aikoja, pettymyksiä ja turhautumisia matkan varrelle on mahtunut.
– Enemmän ne nuoret ovat kasvattaneet meitä, kuin me heitä, Tiina kertoo.
Tasavertaisuus ja rehellinen kohtaaminen ovat keskeinen osa ”Toiskan filosofiaa”.
– Jokaista pitää kohdella omana itsenään. Ei ole valmista sapluunaa, Tiina kertoo.
”Tunsin tulevani kotiin”
Pariskunnalle on ollut tärkeää, että heidän biologiset lapsensa ovat olleet samalla viivalla muiden nuorten kanssa.
Toiskan perhekodissa 90-luvulla asunut Jaana, 39, korostaa, miten tärkeää hänelle oli, että tilalla ei ollut ”mitään erottelua”.
– Olen ollut paikassa, missä perheen lapset käskytti meitä sijoitettuja nuoria. Täällä tuntui, että kuuluu porukkaan ihan samalla tavalla. Se on uskomatonta.
Jaana sijoitettiin pois kotoa 12-vuotiaana. 16-vuotiaana hän pääsi Toiskan tilalle, omasta toiveestaan. Kun hän ensimmäisen kerran astui Toiskan portista sisään, hän tunsi tulevansa kotiin.
– Oikeastaan minun nuoruus alkoi silloin. Sain kaksi vuotta viettää aikaa turvallisessa perheessä.
Jaana oli edellisissä perhekodeissa tottunut koviin rangaistuksiin.
– Minulla oli kauhea opetteleminen siinä, että nyt sai mokata ja asiat selvitettiin normaalisti. Jos mokasi jotain, niin elämä ei loppunut siihen, vaan se käytiin yhdessä läpi ja yritettiin löytää keinoja, miten toimia toisin.
Toisinaan suurin rangaistus oli Keijon pettynyt ilme ja kysymys: "Miksi se nyt niin meni?"
Eläimet terapian keskiössä
Eläimet on aina ollut keskeisessä osassa perhekodin arkea. Jaana muistaa, kuinka lenkkeili koirien kanssa ja paijasi kissanpentuja. Muuttaessaan Toiskasta hän adoptoi yhden tilan kissoista.
Hevosia tilalla on tällä hetkellä 15 ja niillä on erityinen tehtävä tunnekasvatuksen tukena.
Ensimmäisen hevosen pariskunta hankki, niin kuin arvata saattaa, sattumalta.
– Meillä asui silloin yksi hevostyttö ja pitäähän hevostytöllä olla hevonen, Keijo naurahtaa.
Myöhemmin Toiskan pariskunta kuuli Teea Ekolasta, sosionomista, joka toimi hevostoiminnan ohjaajana ja kouluttajana. Ei aikaakaan, kun Teea ja hevoset muuttivat Toiskaan.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Ole armollinen itsellesi
Tavallisuus korostuu Keijon ja Tiinan puheessa. Ei tylsällä, vaan hyvällä tavalla. He kokevat, että tavallisuus on ollut myös avain heidän jaksamiseensa.
– Olemme tavallisia ihmisiä, mutta ehkä hieman armollisempia itsellemme, Keijo summaa.
Vuosien varrella on ollut myös alamäkiä.
– On sitä joskus meinattu lyödä kintaat tiskihin. Yhtenä jouluna sanoin Keijolle, että jos sä tollaseksi jäät niin ei tästä tule mitää, Tiina naurahtaa.
Tuli sitten kuitenkin jotakin. Uudet nuoret ja uudet vuodet.
Ei mikään väliaikainen koti
Venla, 22, muutti kahdeksi vuodeksi Toiskaan kuusi vuotta sitten. Nuoruutta varjosti itsetuhoisuus, joka johti viikoiksi psykiatriselle osastolle.
– Halusin itse Toiskaan. En halunnut mennä sairaalasta kotiin, sillä siellä ei elämä toiminut.
Venlalle Toiska on edelleen koti.
– Jos jollekin tuumaan, että lähden käymään kotona, niin Toiskaan menen.
Eikä Venla ole ainut, joka on säilyttänyt siteen tilaan. Keijon mukaan suurin osa lähes 60 nuoresta on heihin edelleen yhteydessä. Osa pääasiassa sosiaalisen median kautta osa käy säännöllisesti vierailuilla. Keijo ja Tiina ovat myös Jaanan vanhimman pojan kummit.
Toiskassa ei siis enää vieraile ainoastaan siellä kasvaneet nuoret, vaan myös heidän lapsensa ja lapsenlapsensa.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen
Jutussa on käytetty lähteenä Keijon, Tiinan, Teean Venlan ja Jaanan haastatteluita sekä Marianne Kiskolan kirjoittamaa kirjaa Toiskan filosofia – Hyvän elämän avaimia etsimässä (Into, 2019)