Vuoden 1982 taitteessa presidentti Mauno Koivisto, SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa, puoluesihteeri Erkki Liikanen ja eräät muut Suomen kärkidemarit saivat käsiinsä luottamuksellisen muistion.
Muistio oli leipätekstiltään vain vajaan kolmen konekirjoitusliuskan mittainen, ja sen sisältö tuskin tuli lukijoille täytenä yllätyksenä. Eurooppalaiset sosialistit olivat ajautuneet eri linjoille siinä, kuinka niiden olisi pitänyt suhtautua Moskovan toimintaan.
Muistion laatija, Paavo Lipponen, oli lähtenyt joulukuun lopussa kokoukseen Pariisiin Kalevi Sorsan sijaisena. Saksalainen demaritähti Willy Brandt halusi Suomesta tukea ulkopoliittiselle linjalleen demarien kansainvälisessä yhteistyöjärjestössä, sosialistisessa internationaalissa.
Brandt johti järjestöä ja oli antanut sen nimissä lausunnon sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli painostanut Puolan hallinnon julistamaan maahansa sotatilan 16. joulukuuta 1981.
Sotatilan avulla hallinnon oli helpompi pyrkiä nujertamaan voimakeinoin riippumatonta ammattiyhdysliikehdintää, joka oli saanut alkunsa Gdanskin telakalla elokuussa 1980. Neuvostoliitto pelkäsi, että liikehdintä saattaisi irrottaa Puolan sen vaikutuspiiristä.
Osa eurooppalaisista demareista piti Brandtin lausuntoa liian pehmeänä. Lipponen kuitenkin kuvaili muistiossa kuinka Saksan – ja tavallaan myös linjalle tukensa tarjonneen Suomen – demarien suhtautumista määrittelivät Saksan ulkopoliittiset ja taloudelliset edut.
– Puolalaisten suurin länsisaksalainen velkoja on työväenliikettä lähellä oleva Bank für Gemeinwirtschaft, hän kirjoitti.
Tekstissä arvioitiin myös mahdollisuutta, että Neuvostoliiton intervention seurauksena puolalaiset joutuisivat perääntymään Länsi-Saksan alueelle. Sitä Lipponen piti teoreettisena.