Winnie the Pooh, USA 2011. Ohjaus: Stephen Anderson, Don Hall. Suomenkielisinä ääninä: Heikki Sankari, Jarmo Koski, Markus Bäckman, Tuomas Mattila, Miro Widell, Riko Eklundh, Tiina Bergström, Akira Takaki, Aarre Karén, Petri Hanttu, Aarni Kivinen. Kesto: 69 min.
Kuten niin monelle alunperin hyvälle ja kauniille käy, myös brittikirjailija A.A. Milnen Nalle Puh -teokset on läpikaupallistettu lattein piirretyin ja lukemattomin banaalein oheistuottein. Lasten ja aikuisten älyä aliarvioiva uusi Disney-tuotanto Nalle Puhin elokuva – uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä alittaa jopa keskinkertaisen Tiikerin oman elokuvan (2000).
Milnen nonsense-perinnettä kunnioittavat kirjat ovat paitsi hauskoja ja nokkelia paletteja ihmisluonnon eri puolista, myös psykologisesti tarkkanäköisiä tutkielmia jälki-edwardiaanisesta brittiyhteiskunnasta. Alkuperäisten tarinoiden tenhosta on tässä hyvin vähän jäljellä.
Filosofiset hahmot on leffassa typistetty tylsiksi karikatyyreiksi: Tiikeri on pelkästään rasittava ADHD-tapaus, Pöllö mukaviisas besserwisser, Nasu-possu vastuuta pakoileva pelkuri ja aasi Ihaa huokaileva pessimisti. Itse Puh lähinnä halajaa hunajaa, mistä tarina saa alkunsa. Hunaja on lopussa ja Ihaan häntä kateissa. Niitä sitten metsästetään ja Pahko-nimistä hirviötä pakoillaan. Seuraa parhaimmillaan nukuttava ja pahimmillaan sietämätön kavalkadi kohellusta ja tekoreippaita rallatuksia.
Onnistuessaan koko perheen animaatioelokuvat tosiaan tarjoavat jotakin koko perheelle, ja aikuinenkin voi nauttia jännityksestä ja maailmaamme kommentoivasta huumorista. Näin ei käy Nalle Puhin elokuvan kanssa: kohderyhmä näyttäisi olevan poikkeuksellisen hitaat ja epämusikaaliset lapset.
Suomalaiset ääninäyttelijät etunenässään Heikki Sankari, Jarmo Koski ja Markus Bäckman tekevät parhaansa. Mutta ammattimaisesti äänituotettu elokuva ei kohoa lentoon vaan takertuu kiinni kuin nallen tassu hunajapurkkiin. Melodiat eivät jää mieleen – toisaalta, onneksi.
Leffantekele saa ikävöimään Matti Pellonpään ja Kari Väänäsen 1990-luvulla näyttelemää Nalle Puh -radioversiota, joka oli virtuoosimainen. Harmi, sanoisi Puh.