AVAn sivuilla julkaistaan parhaita paloja tarinoista, joita naiset ovat kertoneet Dome Karukosken ohjaamaa Valtatie 13 -elokuvaa varten.
Valtatie 13 -elokuva on lyhytelokuva, joka kertoo suomalaisista naisista ja heidän matkastaan. Tuon matkan varrella on kerrottu jo tarinoita, joista ei suuria tunteita puutu.
"Mie vieläki ihimettelen, että miten meijän isä ja äiti on uskaltanu ikinä päästää penikkoja mihinkään"
Liftataan juhannuksena Rovaniemelle. Ollaan 17 ja tuntuu, että elämä on edessä. Sodankylässä ei ole mitään, eikä ketään. Keikkabussi pysähtyy ja pitkätukkia istuu linkassa. Voi ku hävettää, ko ne kyssyy, mihin tytöt on menossa.
– Rovaniemelle aateltiin, mie sanoin.
Mie jännitin ihan hirviästi siinä, kun istuin Johannan kans penkissä. Ne oli jotenki tosi pelottavia ja kuuluisuuksien olosia jätkiä. Nyt huvittaa, kun enhän mie ees tienny, mikä bändi se mahto olla. Ei Sodankylässä sillloin kukkaan mittään bändeistä tietäny, en ainakaan minä. Kai mie olin joskus C-kasetille äänittäny jotaki ratiosta ja sitte niitä kuunnellu. Sen tiijän, että Dingo se ei ollu.
Matka jatkui Rovaniemelle ja pojat jätti meidät johonki linkkapysäkille. Aateltiin, että nyt ollaan kaupungissa ja siellä on kaikkea. Oli meillä rahhaa, mutta ei sitte muuta. Pyörittiin Rovaniemellä ihan onnettomina, eihän sielläkään ollu kettään, ja jos jossaki oli, eihän me penikat päästy sisälle. Aateltiin sitte jossain vaiheessa lähtiä liftaamaan takasin. Oli yötön yö ja helevetisti sääskiä. Käveltiin ja liftattiin. Päästiin jonku kivan pariskunnan kyytillä pois napapiiriltä. Siinä met sitte minä, Johanna ja pari räkän hakkaamaa poroa käveltiin kohti Sodankyllää. Ei met osattu pelijätä tai ajatella, ettei me päässäkkään kotia. Oli yötön yö, oli juhannus. Ei sillon ollu kännyköjä ja mie vieläki ihimettelen, että miten se meijän isä ja äiti on uskaltanu ikinä päästää penikkoja mihinkään.
