Mustana nuorena New Yorkin Bronxissa kasvanut Jamar Wilson tuntee rasismin Yhdysvalloissa – Suomella on omat ongelmansa, mutta etenkin yhdessä asiassa maiden erot ovat kuin "yö ja päivä"

Helmikuussa 36 vuotta täyttänyt Wilson linjasi seuransa Joensuun Katajan sopimustiedotteessa, että seuraavat kaksi kautta ovat hänen uransa tärkeimmät. Miten ihmeessä näin?

– En ole koskaan voittanut liigamestaruutta ammattilaisena, joten siitä on kyse. Saan ylpeänä olla mukana jossain minua isommassa, Wilson perustelee Tulosruudulle.

Korisliigassa menestystä jahtaava Wilson kokee olevansa edelleen tasoltaan ratkaiseva pelintekijä.

– Iso juttu on se, kun tulee vanhemmaksi, sitä alkaa ikään kuin valmentaa kentällä sillä pelipaikalla, jolla pelaan.

Susijengissä Wilson on noussut kulttipelaajaksi, jonka rooli on viime vuosina vain kasvanut, sillä Euroliigassa pelaavan ykköspelintekijän Petteri Koposen osallistuminen maajoukkuetapahtumiin on ollut seurakiireiden vuoksi satunnaista.

– Rakastan pelaamista. Ja rakastan maajoukkueessa pelaamista, Wilson hehkuu. 

Juttu jatkuu kuvan alla. 

EM-kisat vuonna 2022 tuntuvat luonnolliselta päätepisteeltä niin "Jammun" kuin monen muunkin kokeneen ratsun maajoukkueuralle, mutta sellaista päätöstä tossujensa naulaan iskemisestä Wilson ei ole ainakaan vielä tehnyt.

– Kaikki vanhemmat pelaajat puhuvat aina, että olemme ikääntymässä, mutta aina, kun saa mahdollisuuden pelata ja edustaa maataan, se on todella erityistä. Kyse ei ole vain siitä, että pääsee pelaamaan, vaan myös siitä, että voin olla ylpeä siitä. Sille ei voi asettaa mitään hintalappua, Wilson kuvailee.

"Minä olin todella onnekas"

Kotikeittiössään leppoisasti juttelevan Wilsonin perhe on tottunut kiertämään miehen työn perässä. Päättyneellä vuosikymmenellä takamies pelasi ammatikseen Australiassa, Ranskassa, Serbiassa, Espanjassa ja Liettuassa.

Nyt työreissut ovat kuitenkin takana päin, sillä Wilsonit ovat saapuneet Suomeen jäädäkseen. Perheen tytär aloittaa koulunkäyntinsä syksyllä.

– Se on suunnitelmamme. Me rakastamme elää täällä. Kun sain mahdollisuuden saada Suomen kansalaisuuden, en lähtenyt siihen vain urheilullisista syistä.

– Tämä on nyt kotimme.

LUE MYÖS: Petteri Koponen kommentoi arvoituksellisesti sopimustilannettaan: "Ikinä ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan"

Kun puhe kääntyy Wilsonin synnyinmaahan Yhdysvaltoihin, keskustelunaiheeksi valikoituu ymmärrettävistä syistä kansalaisoikeusliike Black Lives Matter ja sen taustalla vaikuttava rakenteellinen rasismi Amerikassa.

– Se on minulle tuttua, koska olenhan afroamerikkalainen ja -suomalainen. Olen ymmärtänyt etenkin vanhemmiten, että maailmassa on epäoikeudenmukaisuutta.

New Yorkin Bronxissa nuoruutensa viettänyt Wilson tuntee rasismin Yhdysvalloissa. Mustia ihmisiä ei ole kohdeltu maassa tasa-arvoisesti.

– Se, miten tähän asti on toimittu, on tietenkin kyseenalaistettava. Kaikilla pitäisi olla samanlaiset mahdollisuudet elää vapaasti, varsinkin jos he ovat syyttömiä. Sen asian pohtiminen on todella vaikuttanut minuun, kun ottaa huomioon, mitä Yhdysvalloissa tällä hetkellä tapahtuu.

Wilsonin omat kokemukset eivät olleet karuimmasta päästä.

– Se (kokemani rasismi) oli enemmänkin rakenteellista. Minä olin todella onnekas. Pääsin 15-vuotiaana yksityiskouluun ja menin asumaan isäntäperheen luokse. He olivat sukujuuriltaan kreikkalaisia ja he näyttivät täysin päinvastaiselta kuin minä. He ottivat minut vastaan kuin oman lapsensa. Sillä hetkellä en nähnyt eroa ihonvärien välillä.

– Asuimme valkoisella asuinalueella ja kävin yksityiskoulua, ja kaikki hyväksyivät minut sellaisenaan. Olin äärimmäisen onnekas, mutta olen kuullut ja todistanut monia asioita… Kaikilla kavereillani ei ole ollut samanlaista tuuria.

"Täällä lapsemme voivat mennä mihin vain ja olla vapaina"

Myös vähemmistöt Suomessa kärsivät tutkitusti rasismista, mutta syrjinnän muoto on usein erilainen kuin Amerikassa. 

– Sosiaalisesti Suomi on tietenkin täysin erilainen maa kuin Yhdysvallat. Asiat, joita täysin tuntemattomalta ihmiseltä voi kuulla Amerikassa on sellaista, jota täällä ei ole. On tietenkin asioita, jotka ihmiset vain tuntevat sisällään, Wilson pohtii.

– Suomessa olen saanut nuorempana todistaa sellaista, että joku oli ottanut baarissa liikaa, ja minusta tuli hänen kohteensa. Sen lisäksi en oikein koskaan ole kuullut mitään kommentteja tai huomannut, että kukaan olisi kohdellut minua eri tavalla arjessa.

Käytännön tasolla kaksilapsisen perheen isä ja äiti tunnistavat toisenkin, ratkaisevan eron maiden välillä. Se liittyy juuri jälkikasvun turvallisuuteen.

– Ero on kuin yöllä ja päivällä. Minä ja vaimoni Laura olemme keskustelleet asiasta. Hän kävi yliopiston Yhdysvalloissa, ja me tapasimme yliopistossa. Hänellä ei ollut (sitä ennen) mitään käsitystä asiasta.

Yhdysvaltojen väkivalta- ja rikostilastot ovat Pohjoismaiden vinkkelistä karua luettavaa. 

– Täällä lapsemme voivat mennä mihin vain ja olla vapaina, eikä minun tarvitse olla niin huolissani kuin olisin Yhdysvalloissa. Me olemme varmasti tämän asuinrakennuksen, ehkä koko naapuruston, ainoa ihonvärillään erottuva perhe, eikä minun ole koskaan tarvinnut olla huolissani lasteni turvallisuudesta, Wilson sanoo.

Wilsonin mukaan etenkin naapuruston lapset suhtautuvat heihin ennakkoluulottomasti.

– Turhista stereotypioista on syytä päästä eroon maailmassa, koska se antaisi ihmisille aidon mahdollisuuden tulla nähdyksi sellaisina kuin he ovat, Wilson miettii.