Suurin ero oikean murharyhmän ja rikosromaanin juonen välillä on se, ettei murharyhmässä ole vain yhtä sankaripoliisia. Tutkinnat tehdään tiimityönä, sanoo rikosylikonstaapeli Kari Marttila. Varsinkin lapsiin kohdistuva väkivalta on pitkän uran tehneelle väkivaltarikosyksikön poliisille vaikea paikka. Silloin tarvitaan ammattimaista asennetta, että pystyy siirtämään tunteet rutiininomaisesti sivuun.
Helsingin poliisin rikosylikonstaapeli Kari Marttila on toiminut poliisina 26 vuotta. Hän on töissä väkivaltarikosyksikössä eli niin sanotussa murharyhmässä. Yksikössä on viisi jaosta, joissa kussakin työskentelee yksi rikoskomisario ja kuudesta kymmeneen muuta, jotka ovat rikosylikonstaapeleita ja vanhempia rikoskonstaapeleita. Murharyhmä oli Marttilalla haaveena jo silloin, kun hän aloitti poliisin työnsä.
− Jokaisella on omat syynsä ryhtyä rikospoliisiksi. Itse koen, että työ väkivaltarikosyksikössä on mielenkiintoisempaa kuin peruspoliisipuolella.
Lapsiin kohdistuvat rikokset vaikeita
Rikospoliisin työssä tarvitaan erityisesti ammattilaisuutta. Mitä kauemmin on ollut mukana ja mitä enemmän nähnyt, sitä ammattimaisemmin pystyy asennoitumaan. Marttila painottaa useamman kerran haastattelun aikana, että kotiasioiden täytyy murharyhmän jäsenellä olla kunnossa. Jos eivät ole, silloin ongelmat alkavat pyöriä mielessä ja työstä tulee liian raskasta.
− On hyvin inhimillistä, ettei kaikesta tapauksiin liittyvästä työstä pidä. Kun mukana on lapsia, silloin on aina vielä vaikeampaa. Yksikin ressukka, ei tainnut olla kuin kymmenvuotias, oli hirttäytynyt. Tai, kun vanhemmat olivat hakanneet alle vuoden ikäistä seinään. Mutta asiat on vain otettava asioina, se on pakko oppia. Muuten me kaikki täällä palaisimme nopeasti loppuun. Tunteet oppii, ja täytyykin oppia, siirtämään rutiininomaisesti sivuun.
