Laila oli 22-vuotias, kun hän jätti työnsä pankissa ja ryhtyi lotaksi kokopäiväisesti. Hän toimi muonituslottana Viipurin kaupungin ja rintaman välissä. Etulinjaan oli matkaa kymmenisen kilometriä.
− Pommikoneet lensivät ylitsemme lähes päivittäin. Joskus oli kolme tai neljäkin sellaista päivää putkeen, että istuimme kellarissa suojassa koko päivän. Muutenkin päivät oltiin sisällä, ja vain pimeyden turvin liikuttiin ulkona, Laila muistelee.
Varuillaan piti siis olla koko ajan, mutta todellisia kauhunhetkiä Laila koki silloin, kun hän oli tulla ammutuksi omalla pistoolillaan.
− Se oli eräs tuttu upseeri, joka oli liian vanha rintamalle. Hänellä ei ollut asetta, joten annoin hänelle omani, Laila kertoo.
Yhtäkkiä, ilman mitään syytä, pistooli osoitti Lailan ohimoa. Hän ei tänä päivänäkään tiedä miksi. Ehkä upseerilla pettivät hermot, tai ehkä hän halusi koetella Lailan hermoja.
− Silloin mietin, että jo se nyt pamauttaa, niin sitten pamauttaa. Vaihtoehtoja ei ollut. Huutaakaan ei kannattanut. Lopulta upseeri kuitenkin laski aseen ilman mitään selityksiä.
Omassa sängyssä viimeiseen asti
− Olin siitä onnekas, että sain asua kotona, ja nukkua omassa sängyssä viimeiseen asti, Laila kertoo.
Viimeisinä öinä, ennen kuin ihmiset määrättiin lähtemään evakkoon Viipurin liepeiltä, Laila ihmetteli, miten tykinlaukaukset kuuluvat rintamalta niin selvästi. Rintamallehan oli matkaa kymmenen kilometriä. Vasta jälkeenpäin hänelle kerrottiin, että suomalaisten puolustus oli murrettu aikaa sitten, ja rintama oli siirtynyt lähemmäs, vain kahden kilometrin päähän.
Vaikka Laila ei muonituslotan työssään joutunutkaan tekemään töitä kaatuneiden tai haavoittuneiden kanssa, eivät sodan kauheudet jääneet häneltä näkemättä.
− Kerran kellariimme tuotiin suojaan mies, joka oli haavoittunut pommituksessa. Hänen selkänsä oli ihan pihvinä. Onneksi paikalla oli lääkäri, ja kaikki muutkin auttoivat, minkä osasivat. Sellaista se on. Sota.