Nimimerkki Kaarina oli 12-vuotias, kun jatkosota päättyi vuonna 1944. Sinä vuonna Kaarinan perheen joulu oli äärettömän surullinen. Perheen isän oli kerrottu kaatuneen kentälle jääneenä, mutta Kaarinan äiti ei uskonut viestiä näkemättä ruumista. Tapaninpäivänä Kaarinan perheessä ratkesi riemu, kun palautettujen sotavankien nimiä lueteltiin radiossa.
Vuonna 1944 koko syksy oli ollut synkkä ja ikävä, koska Kaarinan isän kohtalo oli tuntematon. Perhe pelkäsi isän puolesta, sillä tämä oli lähtenyt sotaan huonokuntoisena. Kun muiden isät palasivat syksyn mittaan koteihinsa, Kaarinan perhe jatkoi odottamista. Joulun lähestyessä tuska vain kasvoi.
– Äitimme yritti salata meiltä lapsilta oman surunsa ja mietteensä. Vain 3-vuotias pikkuveljeni oli nähnyt äidin itkut. Kirkkoherramme kävi pari viikkoa ennen joulua jälleen kerran kysymässä isämme siunaamista kentälle jääneenä, mutta äiti ei siihen suostunut, Kaarina muistelee.
Kirkkoherra kävi juttelemassa asiasta Kaarinan äidin kanssa kolmesti, mutta äiti ei suostunut siunaukseen. Hän uskoi, että hänen miehensä palaisi vielä kotiin. Jouluna ruoka ei maistunut kenellekään, vaikka äiti oli saanut hankittua jostain siivun sianlihaakin. Pöydässä oli myös kaurapuuroa ja mustikkakeittoa, riisiä ei tuolloin saanut mistään.
– Äiti oli tehnyt meille pienet lahjat. Sain pipon ja kaulaliinan, jotka olivat pitkään minulle tärkeitä aarteita, enkä melkein raaskinut edes käyttää niitä. Lisäksi sain pussillisen pipareita ja pullapojan.
Isän palaaminen oli järkytys
Tapaninpäivänä radiossa lueteltiin palautettujen sotavankien nimiä. Kaarinan kotona ei ollut radiota, joten naapurit huusivat Kaarinan äidin kuuntelemaan nimilistaa. Hän nappasi Kaarinan pikkuveljen kainaloonsa ja kiiruhti naapuriin.
