Minun joulutarinani: Kaatuneeksi luultu isä palasikin sodasta kotiin

Vuonna 1944 koko syksy oli ollut synkkä ja ikävä, koska Kaarinan isän kohtalo oli tuntematon. Perhe pelkäsi isän puolesta, sillä tämä oli lähtenyt sotaan huonokuntoisena. Kun muiden isät palasivat syksyn mittaan koteihinsa, Kaarinan perhe jatkoi odottamista. Joulun lähestyessä tuska vain kasvoi.

– Äitimme yritti salata meiltä lapsilta oman surunsa ja mietteensä. Vain 3-vuotias pikkuveljeni oli nähnyt äidin itkut. Kirkkoherramme kävi pari viikkoa ennen joulua jälleen kerran kysymässä isämme siunaamista kentälle jääneenä, mutta äiti ei siihen suostunut, Kaarina muistelee.

Kirkkoherra kävi juttelemassa asiasta Kaarinan äidin kanssa kolmesti, mutta äiti ei suostunut siunaukseen. Hän uskoi, että hänen miehensä palaisi vielä kotiin. Jouluna ruoka ei maistunut kenellekään, vaikka äiti oli saanut hankittua jostain siivun sianlihaakin. Pöydässä oli myös kaurapuuroa ja mustikkakeittoa, riisiä ei tuolloin saanut mistään.

– Äiti oli tehnyt meille pienet lahjat. Sain pipon ja kaulaliinan, jotka olivat pitkään minulle tärkeitä aarteita, enkä melkein raaskinut edes käyttää niitä. Lisäksi sain pussillisen pipareita ja pullapojan.

Isän palaaminen oli järkytys

Tapaninpäivänä radiossa lueteltiin palautettujen sotavankien nimiä. Kaarinan kotona ei ollut radiota, joten naapurit huusivat Kaarinan äidin kuuntelemaan nimilistaa. Hän nappasi Kaarinan pikkuveljen kainaloonsa ja kiiruhti naapuriin.

– Radiossa lueteltiin nimiä, ja loppuvaiheessa kerrottiin, että seuraavaksi sanotaan viisi viimeistä. Kolmanneksi viimeisenä isän nimi sanottiin. Äiti juoksi heti kotiin pikkuveli sylissään, ja naapurit ottivat ylös osoitteen, mihin isälle sai kirjoittaa, Kaarina muistaa.

Kun isä saapui kotiin, se oli koko perheelle suuri järkytys. Tammikuun loppupuolella sisään astui mies, joka oli kuin luuta ja nahkaa. Hangossa karanteenissa häntä oli ravittu sen verran, että vatsa oli ehtinyt pyöristyä hieman. 40-vuotias mies oli muuttunut harmaapäiseksi vanhaksi ukoksi. Venäjällä sairastetun punataudin myötä hänen hampaansakin olivat tippuneet suusta.

– Ei se ollut sama mies, joka sotaan lähti. Lapsen mieli ei osannut suhtautua siihen, kun isä tuli erilaisena kotiin. Alku oli epäuskoista, mutta hiljalleen se tasaantui. Isä kuntoutui ja pystyi jonkin verran käymään töissäkin.

Veljen kohtalo painoi isän mieltä

Kaarinan isä kuoli vuonna 1969. Sitä ennen hän ei ollut puhunut sodan tapahtumista, mutta ennen kuolemaansa hän kertoi vankileirillä sattuneesta välikohtauksesta. Leirissä oli tehty varkaus, ja Kaarinan isää syytettiin teosta. Hänet vietiin valtavan kuopan äärelle, joka oli täynnä ruumiita. Hänelle sanottiin, että hänet ammutaan joukon jatkoksi, jos hän ei tunnusta tekoaan. Isä ei rehellisenä miehenä tunnustanut.

– Juuri kun hänet meinattiin ampua, joku juoksi toimistosta kädet pystyssä. Hän kertoi, että saksalainen oli tunnustanut varkauden. Se oli viittä vaille, ettei isä olisi selvinnyt sieltä hengissä.

Kaarinan isä oli joutunut sotavangiksi heti rintamalle lähdettyään. Ennen lähtöään perheestä oli kuollut poika tapaturmaisesti ja Kaarinan nuorin veli oli sairastunut keuhkokuumeeseen. Kaarinan isä oli pohtinut koko ajan, oliko nuorin poika selvinnyt keuhkokuumeesta hengissä.

– Se oli suuri painolasti hänelle, kun hän joutui miettimään, mitä veljelleni oli tapahtunut.

Vuoden 1944 jälkeen Kaarina ei viettänyt enää montaa joulua kotona. Hän tapasi tulevan aviomiehensä ja ryhtyi laittamaan hänen kanssaan jouluja. Kaarina ja hänen miehensä saivat kolme lasta, joiden kanssaan he kokivat ikimuistoisia perhejouluja.

– Vietimme yhdessä 50 joulua, kunnes jäin kolme vuotta sitten yksin. Tänä vuonna menen keskimmäisen tyttären luokse aattona ja kaikki tulevat tänne joulupäivänä, Kaarina kertoo.

Lisää Studio55:läisten kertomuksia unohtumattomista jouluista julkaistaan tämän kuun aikana joulupäivään asti.

Osallistu keskusteluun!