Mainos

Minna antoi lapsensa adoptioon – ”Elämäni rankin päätös oli valita tämä tie”

Minna* sai 40-vuotiaana teini-ikäisten äitinä yllättäen tietää olevansa reilusti yli puolenvälin raskaana. Hän teki silloin elämänsä vaikeimman päätöksen ja antoi lapsen adoptioon. 

Oletkos sinä vähän lihonut, Minnan sisko tokaisi hänelle heidän veljensä syntymäpäivillä kesällä 2015.

Siskon huomautus pyöristymisestä sai Minnan katsomaan itseään heti vähän eri tavalla: vatsan kohdalla näytti kieltämättä olevan pienen pieni kumpare. Ehkä sitä oli tosiaan tullut kerättyä hieman ylimääräistä.

Raskaana hän ei ainakaan voinut olla, koska käytössä oli ehkäisypillerit.

Parin viikon päästä epäilevät ajatukset eivät jättäneet Minnaa rauhaan. Hän kävi ostamassa apteekista raskaustestin ja katsoi hetken päästä yksin vessassa, kuinka tikkuun piirtyi kaksi selvää viivaa. Raskaana.

– Se oli sekava ja mykistävä hetki. Toisaalta uusi elämä on aina onnellinen asia, toisaalta olin järkyttynyt, Minna kertoo nyt, noin kaksi ja puoli vuotta myöhemmin.

Minna oli syönyt ehkäisypillereitä yhtäjaksoisesti niin, ettei kuukautisia voinut odottaakaan tuleviksi. Vatsan lähes huomaamatonta kasvua lukuun ottamatta hänellä ei ollut ollut mitään raskausoireita.

– Edes kokenut terveydenhoitaja ei ollut huomannut hieman aiemmin tehdyssä papa-seulonnassa mitään. Voisi kuvitella, että silloin olisi jo ollut nähtävissä ihan selkeitä fyysisiä muutoksia, koska lapsen syntymään oli vain nelisen kuukautta, Minna kertoo.

”Minusta ei vaan olisi ollut siihen”

Minna oli minuuteissa melko varma siitä, etteivät he aviomiehensä kanssa tulisi pitämään lasta.

– Parisuhteessamme ei mennyt todellakaan hyvin. Äitinä haluan tarjota lapselle parhaat eväät ja mahdollisuudet, ja noissa olosuhteissa pienen lapsen kasvattaminen olisi ollut aikamoinen voimanponnistus, Minna sanoo.

– Koin itseni riittämättömäksi. Minusta ei vaan olisi ollut siihen.

Ajatus sai vahvistusta, kun hän soitti miehelleen töihin ja kertoi positiivisesta raskaustestistä.

– Mies tuli raivoissaan linjoja pitkin. Reaktio oli ihan hirveä.

Heti samana päivänä neuvolassa selvisi, että abortti ei ollut vaihtoehto: raskaus oli jo 27. viikolla.

– Järkyttävintä siinä oli, miten minä kahden lapsen äitinä en ole havainnut näin pitkälle edennyttä odotusta, Minna muistelee.

Järkytyksestään huolimatta Minna ei kääntänyt katsetta kuvaruudulta, kun lääkäri ultrasi kohdussa kasvavaa sikiötä. Minnaa huolestutti, oliko hän raskaudesta tietämättömänä jotenkin vahingoittanut lasta elintavoillaan. Kaikki näytti kuitenkin hyvältä.

– Sukupuolta ei kerrottu, enkä olisi sitä halunnutkaan tietää. Päätin jo kahden aiemman lapsen kohdalla, että jotain yllättävää pitää olla.

Minna sai ensimmäisen lapsensa 26-vuotiaana ja toisen 28-vuotiaana. Lapset olivat yhdessä miehen kanssa suunniteltuja ja haaveiltuja.

– Olen koko ikäni tykännyt lapsista ja tiennyt haluavani perheen. Rakkaus esikoiseen syntyi jo raskausaikana, ja ikäeroa toiseen lapseen tuli vain vuosi ja kolme kuukautta. Se oli ihanaa, vaikka omalla tavallaan tietysti myös rankkaa aikaa, Minna kertoo.

Sydäntä sykähdytti, kun lapset alkoivat hymyillä, halata, suukottaa poskelle ja sanoin kertoa, kuinka ihana äiti on. Rahan takia Minna joutui palaamaan nopeasti töihin, mutta samalla hän oli niitä äitejä, jotka vuosi toisensa jälkeen seisoivat jalkapallokentän laidalla kannustamassa jälkikasvuaan.

Kolmatta lasta ei koskaan suunniteltu.

”Raskausaikana tunsin jonkinlaista äidinrakkautta”

Kun Minna pääsi ensimmäisestä ultrasta kotiin, hänen ajatuksensa pyörivät jo adoptiossa. Se oli myös Minnan miehen tahto. Heti seuraavalla viikolla Minna kertoi ajatuksistaan neuvolassa samalle terveydenhoitajalle, joka oli hoitanut häntä aiemmissakin raskauksissa.

– Hoitaja suhtautui ihan asiallisesti. Tietysti hän koitti puhua minua vielä miettimään asiaa, mutta ei hän tuominnut tai tyrmännyt. Myöhemminkin sain häneltä aivan ihanaa tukea.

Suomessa kotimaan adoptioita hoitaa Pelastakaa Lapset ry. Ennen lapsen syntymää asiaa ei kuitenkaan käytännössä voinut juuri edistää. Kerran Minna tapasi paikallisen sosiaalityöntekijän, joka kertoi, että synnytyksen jälkeen olisi kahdeksan viikon lakisääteinen harkinta-aika ennen lapsen luovuttamista adoptioperheeseen. Kyseiset kahdeksan viikkoa vauva viettäisi sijaisperheessä.

– Mitään psykologikäyntejä tai muuta erityistä tukea minulle ei tarjottu. Suurimmaksi osaksi otin itse selvää asioista netistä, Minna sanoo.

Raskautta seurattiin neuvolassa normaaliin tapaan positiivisesta raskaustestistä lähtien. Minna ei kokenut sitä rankkana, vaikka tiedossa oli, ettei lopputulos olisi heidän elämänsä kannalta samanlainen kuin kahdella ensimmäisellä kerralla.

– Olin alusta asti kiinnostunut lapsen hyvinvoinnista. Silittelin vatsaa ja koin vauvaan yhteyttä.

– Voisi sanoa, että raskausaikana tunsin jonkinlaista äidinrakkautta, koska lapsi oli koko ajan minussa kiinni. Mutta kun käsittelin sen asian, että vauvalla tulee olemaan toinen äiti ja minä olen tavallaan vain välikappale, niin sitten se myös oli käsitelty.

Ilkeitä kommentteja päin naamaa

Koko raskausaikana Minnan vatsa ei kasvanut kovinkaan paljon.

– Jotkut kyllä huomasivat raskauden. Jos he sitten suoraan kysyivät, niin kyllä minä myös suoraan kerroin.

Töissä Minna sai peitettyä pienen kummun tavallisilla työvaatteilla.

– Työnantajalle ilmoitin raskaudesta saman tien ja lähimmille työkavereillekin aika nopeasti, koska fyysisten rajoitteiden takia oli tavallaan pakko.

Kun kolmen viikon välein ilmestyvissä työvuorolistoissa luki Minnan kohdalla ”äitiysvapaa”, asia tuli selväksi muillekin. Jos joku otti sen puheeksi, Minna kertoi, millaiseen ratkaisuun he olivat päätyneet. Kommentteja tuli sekä puolesta että vastaan, kasvokkain ja selän takana.

– Jotkut ihmettelivät, miten voin. Osalta se meinasi mennä vähän työpaikkakiusaamisen puolelle. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta välillä tuntui rankalta saada ilkeitä kommentteja päin näköä. Tämä on kuitenkin minun elämäni.

Osalle ystävistään Minna kertoi etukäteen, osalle ei. Sisaruksetkin saivat kuulla asiasta vasta synnytyksen jälkeen, koska Minna ei halunnut puhua asiasta puhelimitse pitkän välimatkan päästä.

Omat lapset – Minnan kantaman vauvan sisarukset – suhtautuivat asiaan molemmat omalla tavallaan.

– Tyttö oli vähän sitä mieltä, että olisi kiva, jos vauva jäisi meille. Poika sanoi vaan, että ihan sama, Minna naurahtaa.

Synnytystä seuraavana päivänä sterilisaatioon

Synnytys alkoi kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen. Se oli nopea ja helppo, ja mukana oli myös Minnan mies.

Viimeisen ponnistuksen jälkeen Minnan silmistä valui ilon kyyneleitä. Lapsivettä keuhkoihin nielaissut vauva vietiin suoraan teho-osastolle. Minna meni suihkussa käytyään heti katsomaan pienokaista.

– Hän oli ulkonäöltään ihan samaa sarjaa sisarustensa kanssa.

Seuraavan yön Minna vietti sairaalassa yksin omassa huoneessaan. Hän ei joutunut missään vaiheessa näkemään muita synnyttäjiä. Maidon nousu rintoihin oli estetty etukäteen lääkkeillä.

Heti seuraavana päivänä Minna meni sterilisaatioon.

Vauvaa katsomassa sijaisperheessä

Minna kertoo, että oikeastaan ainoa hetki, jolloin hän tunsi adoptioasian takia pahaa mieltä, oli sairaalasta kotiin lähtiessä.

– Minulla oli pieni huoli ja ahdistus, koska lapsi jäi teho-osastolle enkä yhtään tiennyt, millaiseen sijaisperheeseen hän menisi. Tuntui, että vauva on ihan tuuliajolla, Minna selittää.

Olo parani kuitenkin heti, kun Minna sai sijaisperheen yhteystiedot ja kuuli heidän käyneen katsomassa vauvaa.

– Tuli hyvä olo: nyt hänellä on joku perhe.

Kun vauva oli pariviikkoinen, Minna meni käymään sijaisperheen luona miehensä ja lastensa kanssa. Yhteensä he näkivät kahdeksan viikon harkinta-aikana viitisen kertaa.

– Siellä vierähti muutama tunti aina ihan sujuvasti. Pidin lasta sylissä, mutta vaippaa en joutunut vaihtamaan kertaakaan.

Minna olisi ollut oikeutettu täyteen kolmen kuukauden äitiysvapaaseen, mutta hän palasi töihin sterilisaatiohaavan parannuttua kahden kuukauden jälkeen.

– Ne, jotka eivät adoptioasiaa hyväksyneet, kohtelivat minua kylmästi. Ne, jotka hyväksyivät, tukivat edelleen.

Tässä jutussa Minna ei esiinny omalla nimellään, koska hänelle on tullut selväksi, että lapsen antaminen adoptioon on edelleen tabu.

– Haluan suojella itseäni pahoilta kommenteilta. Se, että ulkomailta tulee adoptiolapsia Suomeen, on ihan yleistä ja normaalinakin pidettyä, mutta kotimaan adoptiot ovat harvinaisempia ja näköjään joidenkin mielestä kauhean paha asia. Ihmiset myös yhdistävät adoptiot mielessään huostaanottoihin, ja se on leimaavaa.

Avoin adoptio

Minna tapasi adoptiota hoitaneen Pelastakaa Lapset ry:n työntekijän kerran vauvan syntymän jälkeen ja kerran, kun kahdeksan viikon harkinta-aika oli täynnä ja oli aika allekirjoittaa paperit.

Nimikirjoituksillaan Minna ja hänen miehensä luovuttivat kaikki oikeutensa lapseen adoptiovanhemmille.

– Siinä vaiheessa asia oli minun mielessäni jo täysin käsitelty. Olen ihmisenä sellainen, että asiat mietitään loppuun, eikä päätöksiä sitten enää lähdetä muuttamaan.

Yksi ehto adoptioon liittyi: Minna halusi sen olevan niin sanotusti avoin.

Adoptiot voivat olla joko avoimia, puoliavoimia tai suljettuja. Suljetussa adoptiossa biologisten vanhempien ja adoptioperheen välillä ei ole minkäänlaista yhteydenpitoa. Tieto adoptiosta saatetaan jopa jättää kertomatta lapselle, jolloin osuvampana terminä voisi käyttää vaiettua adoptiota. Sellaisia suljettuja adoptioita, joissa lapsen alkuperää ei saisi selville, ei Suomessa ole, vaan tiedot ovat tallessa asiakirjoissa.

Puoliavoimessa adoptiossa biologiset vanhemmat ja adoptioperhe voivat pitää yhteyttä adoptiotoimiston tai kunnan sosiaalitoimen kautta esimerkiksi kirjein tai valokuvin. Myös tapaamisten järjestäminen on mahdollista.

Avoimesta adoptiosta puhutaan, kun biologiset vanhemmat ja adoptioperhe ovat alusta alkaen suoraan yhteydessä toisiinsa. Puoliavoin adoptiokin voi muuttua ajan myötä molempien osapuolten toiveesta avoimeksi adoptioksi.

– Monet ihmiset, joiden kanssa olen puhunut asiasta, eivät ole tienneetkään, että sellainen asia kuin avoin adoptio on olemassa. Suljettua adoptiota pidetään monesti ainoana vaihtoehtona, vaikka siinä katkeavat periaatteessa kaikki yhteydet.

Myös adoptioperhe tekee adoptiolasta hakiessaan päätöksen siitä, minkä tyyppiseen adoptioon he ovat valmiita. Adoptiolapsi voidaan siis antaa vain perheeseen, jossa sekä adoptioperheen että syntymäperheen näkemykset asiasta kohtaavat.

Yhteistä kaikille adoptioille on, että lapsi saa uuden perheen pysyvästi. Päätöstä ei voi myöhemmin peruuttaa, vaan kun nimet ovat paperissa, se on lopullinen.

– En epäröinyt missään kohtaa, oliko oma päätökseni oikea, Minna sanoo.

”Tuli levollinen mieli”

Minnalla ja hänen miehellään oli oikeus esittää joitakin toiveita adoptioperheestä. Luontoihmisinä he toivoivat, että lapsi ei joutuisi betonilähiöön vaan pääsisi liikkumaan metsässä.

– Muita toiveita ei ollut. Sen tietää, että jos joku on lähtenyt sieltä toiselta puolelta adoptioprosessiin, niin lapsi on erittäin toivottu ja harkittu ja pitkän tien takana.

Puolen vuoden päästä syntymästä Minna tapasi lapsen ja tämän adoptioperheen ensimmäistä kertaa Pelastakaa Lapset ry:n toimistolla. Sitä ennen he eivät olleet missään yhteydessä keskenään.

– Tilanteen piti antaa rauhoittua. Kun tulee puhelu, että teille on löytynyt vauva, se on kertaheitolla erittäin iso elämänmuutos. Sitten pitää vielä kerätä kaikkea mahdollista vauvaperheessä tarvittavaa tavaraa ja päästä normaaliin rytmiin. Ymmärrän täysin, että perheelle annetaan aikaa saada kiinni arjesta ennen kuin pakkaan sotketaan uusia ihmisiä.

Ensimmäisessä tapaamisessa olivat mukana myös Minnan mies ja lapset. Tilanteen jännittävyydestä huolimatta kaikki tulivat hyvin toimeen keskenään.

– Adoptiovanhemmat olivat ihan tavallisia suomalaisia ihmisiä.

Minna myöntää, että oli tunteellinen hetki nähdä jo hieman kasvanut lapsi.

– Mutta surua en tuntenut missään vaiheessa. Tavallaan minulle tuli levollinen mieli. Pääsin omin silmin näkemään, että vauvalla on kaikki hyvin.

Nykyään Minna ja adoptioperhe vaihtavat viestejä melkein joka kuukausi.

– Kyselemme kuulumisia niin kuin hyvät ystävät nyt kyselevät. Tapaamisia on ollut tähän mennessä pari kertaa vuodessa. Olemme paistaneet metsässä makkaraa, se on sellainen rento hyvän mielen ympäristö.

– Vaikka olemme lapsen kanssa samaa lihaa ja verta, tavatessamme minusta tuntuu, että hän on erittäin hyvän ystävän lapsi – läheinen, mutta ei oma.

Minnan lapset ovat olleet myöhemmissäkin tapaamisissa mukana, mutta Minnan mies ei ole nähnyt lasta ensimmäisen toimistotapaamisen jälkeen.

– Erosimme 2016 kesällä. Hän ei ole sen jälkeen enää halunnut lähteä mukaan.

”Elämäni rankin päätös oli valita tämä tie”

Kuten avoimeen adoptioon kuuluu, lapselle kerrotaan pienestä pitäen, että hänet on adoptoitu.

– Hänelle myös puhutaan siskosta ja veljestä ja hän tietää – sitten kun alkaa ymmärtää –, että olen hänen syntymä-äitinsä. Päivähoidossakin adoptioäiti on kertonut hänen taustastaan ihan reilusti.

– Kun kaikki on täysin avointa ja mukana jokapäiväisessä elämässä, lapsella on tulevaisuudessa matalampi kynnys kysellä omista juuristaan. Jossain kohtaa se asia tulee kuitenkin eteen. Jos saa tietää vasta kolmikymppisenä, että on adoptoitu, elämä on perustunut lapsuudesta asti valheelle, mikä tuntuu minusta ihan hirveältä.

Minna toivoo saavansa seurata lapsen elämää aina.

– Mutta sen näkee sitten tulevaisuudessa, miten hän itse haluaa pitää yhteyttä.

– Omasta puolestani voin sanoa, että kaikki vastoinkäymiset – vaikka ehkä tämä oli ennemminkin elämäntapahtuma kuin vastoinkäyminen – tietysti kasvattavat ihmistä. Etenkin tällaiset rankemmat asiat. On ollut minun elämäni rankin päätös valita tämä tie.

Silti Minna on onnellinen valinnastaan, erityisesti siitä, että hän valitsi avoimen adoption.

– Nyt tiedän, missä lapsi on. Se on helpotus. Minun ei tarvitse miettiä, tuleeko hän jossain vastaan – ei tarvitse etsiä, Minna päättää.

*Haastateltavan nimi on muutettu.

Mainos

Lisää aiheesta

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.