Studio55.fi pyysi lukijoitaan kertomaan kokemuksia uusien sukulaisten löytämisestä aikuisiällä. Muutaman vastaajan verisiteet ulottuivat rapakon taakse.
Facebook-viesti Atlantin takaa
Tiesin, että isoisän vanhin veli oli muuttanut Amerikkaan, kuten niin moni Etelä-Pohjanmaalta. Hän oli kuollut jo vuonna 1909 Kanadassa. Hänet ja hänen jälkeläisensä olin unohtanut. Vain kerran serkkuni mainitsi kirjeessään, että meillä on sukua myös Rapakon takana. Mieskuoro Michiganista oli vieraillut kotikaupungissamme. Sen johtaja kuului sukuumme. No, tämäkin asia unohtui.
Viime keväänä tapahtui jotakin yllättävää. Facebook-sivulleni ilmestyi kaveripyyntö Leslieltä Iowasta. Tajusin heti, mistä oli kysymys ja hyväksyin pyynnön saman tien. Siitä alkoi vilkas yhteydenpito ”serkusten” kesken. Leslie on tutkinut sukuamme. Sain häneltä paljon tietoa esi-isistämme, joita minä olin laiminlyönyt. Kirjoitamme toisillemme sähköpostia ja nautimme tästä uudesta ystävyydestä. Lähetämme toisillemme kuvia perheestä ja paikkakunnista, joilla asumme.
Uskon vahvasti, että näemme toisemme joskus ihan luonnossa. Odotan sitä päivää. Kerroin hänelle, että hän muistuttaa ulkomuodoltaan kovasti isoisääni.
Ajattelen Leslien ansiosta suvustani aivan uudella tavalla. Menneet sukupolvet ovat tulleet läheisemmiksi. Leslien ansiosta seuraan myös American Finnish People -sivua netissä. Sieltä välittyy suuri rakkaus Suomea kohtaan, myös Amerikassa syntyneiden mutta suomalaisten siirtolaisten jälkeläisissä. Liikutun heidän vilpittömyydestään.
Sanomalehtiarkisto johdatti lämpimään tapaamiseen
Isoisäni ja hänen veljensä jäivät orvoiksi 7- ja 5-vuotiaina ja joutuivat huutolaisiksi. Isoisäni ajautui Satakunnasta Karjalaan ja viimeinen tieto veljestä oli, että oli ottanut muuttokirjan Kaartiin Helsinkiin.
Noin sata vuotta tuon jälkeen aloitin etsinnän äitini enon jälkien selvittämiseksi, aluksi tuloksetta. Ei löytynyt Kaartin pataljoonasta, ei sota-arkistosta, ei Helsingin seurakunnista. Sanomalehtiarkistosta lähes sattumalta nimi putkahti esiin, ja sitä kautta jälkiä seuraten muutama vuosi sitten löytyi uusia sukulaisia. Yksi elossa oleva pikkuserkku, jonka kanssa ensitapaaminen oli ensiminuuttien jälkeen todella lämmin. Itse olen jo seitsemänkymmenen ikäinen ja uusi sukulainen yli kahdeksankymmentä.
Muiden pikkuserkkujen jälkeläisiin on ollut mahdollisuus olla yhteyksissä vain sähköpostilla. Suurin osa noin neljästäkymmenestä uudesta sukulaisesta asuu Amerikassa, ja kielimuuri on pahin este yhteydenpitoon. Halu on molemminpuolinen.
Melkein tuntematon isä ja kahdeksan sisarusta
Vuonna 2010 sain yhtäkkiä Facebookin kautta viestin Kanadassa asuvalta sisarelta, joka kysyi, onko isäni nimi xx. Hän oli tiennyt nimeni ainakin osittain ja bongannut minut, koska muistutan niin paljon yhtä veljistä. Samana vuonna vielä tapasin hänet ja kaksi muuta ennen tuntematonta sisarta, ja yksi veli lisää otti yhteyttä, joten se oli tunteiden vuoristoradan vuosi.
En ole pitänyt kovin tiheästi yhteyttä heihin, vain sähköisesti senkin vähän, enkä vieläkään ole livenä tavannut kahta veljistäni (yksi heistä kuoli meidän tapaamatta jo 90-luvulla). Ihan hyvältä tuntuu tuntea sukulaisiaan ja tajuta mistä olen geenejäni ja ulkonäköä ym hyvin paljon saanut. Olemme sen puolen sisarten kesken aika samanlaisia. Sieltä puolelta minulla on todella paljon sukulaisia, joten ihan hauska ajatus, että heihin joskus sattumalta törmää, nyt kun tietää hiukan enemmän.