Leipäjonot ilmestyivät katukuvaan 1990-luvun laman myötä. Siitä asti ne ovat olleet tärkeä osa sosiaaliturvan ulkopuolista avustustoimintaa, eikä niiden tarve ole ainakaan vähenemään päin.
Ruoka-avun tarjoaminen on vakiintunut, ja sitä jakavia toimipaikkoja on useimmissa Suomen kunnissa. Ruokajonoissa asioi vuosittain kymmeniä tuhansia ihmisiä.
Pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskus Socca teki viime vuonna tutkimuksen Espoon, Helsingin ja Vantaan ruoanjakelupaikoista. Suurin osa kyselyyn vastanneista kävi ruoka-avussa säännöllisesti ja lähes kaikki kokivat sen välttämättömäksi.
– Suurin osa jonottajista on yli 46-vuotiaita. He ovat eläkeläisiä tai työttömäksi jääneitä, joille työllistyminen on vaikeaa, erikoistutkija Saija Turunen kertoo.
Leipäjonoissa käy myös jonkin verran työssäkäyviä, joiden tulot eivät kuitenkaan riitä asumis- ja elämiskustannuksiin. Lähes puolella jää kuukaudessa pakollisten menojen jälkeen käytettäväksi sata euroa tai vähemmän. Pääkaupunkiseudulla asumiskustannukset ovat suuret, ja ne maksetaan usein yksin. Yhden hengen talouksia tutkimuksessa oli 35 prosenttia.
Suuri kynnys astua leipäjonoon
Leipäjonoon tulevilta ei kysellä todistuksia ruoka-avun tarpeellisuudesta. Herttoniemen seurakunnan vapaaehtoistyön vastaava Sinikka Backman kertoo, että ruoanjako perustuu lahjoitustavaroihin, ja kaikki ovat tervetulleita. Jonotus sujuu pääasiassa rauhallisesti.
Turusen mukaan avun hyväksikäytöstä ei ole näyttöä, mutta paljon kuulee puhetta siitä, onko apu kaikille välttämätöntä. Lähes puolet tutkimuksen vastaajista koki, että jonossa on ihmisiä, jotka eivät tarvitsisi ruoka-apua.
