Linnanmäen naapurissa Helsingissä hoidetaan ihmisiä, joiden kokemuksia on vaikea edes kuvailla.
– Eihän meillä kantaväestössä ole ihmisiä, joilla ovat olkapäät vaurioituneet siitä, että he ovat roikkuneet sidottuina monta vuorokautta katosta.
Psykotraumatologian keskuksen johtaja Mari Tikkanen on kuullut jokseenkin kaikki mahdolliset tarinat, ja aika monta lähes mahdotonta.
Nimestään huolimatta Psykotraumatologian keskus hoitaa sekä ihmisen henkistä että fyysistä puolta. Sen potilaiden tausta on usein sellainen, ettei rajaa ole helppo vetää. Kansanomaisemmin se tunnetaan myös nimellä Kidutettujen kuntoutuskeskus.
Tämän lisäksi henkilöllä saattaa olla kehossaan myös kranaatinsirpaleita ja räjähdysvammoja, jotka ovat tulleet ilman tarkoituksellista kidutusta.
Kaikki potilaat ovat ulkomaalaistaustaisia. Jutussa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu ja tarinoita on hieman muokattu suoran tunnistamisen estämiseksi.
Tämä juttu sisältää kuvauksia poikkeuksellisesta väkivallasta. Järkyttävyydestään huolimatta se kannattaa lukea.
Poikkeuksellinen potilasryhmä
Kidutettujen ja sotatraumatisoituneiden kuntoutuksella on Suomessa jo vuosikymmenten historia. Tikkasen työnantajana toimiva kuntoutuskeskus on perustettu vuonna 1993.
Noin 25 henkilöä työllistävän keskuksen palkkalistoilla on psykoterapeutteja, fysioterapeutteja, sosiaaliohjaajia, sairaanhoitajia, toimintaterapeutteja ja paljon muita.
Psykotraumatologian keskukseen hoitoon tulevien oireiden kirjo on laaja. Suurimmalla osalla on fyysisiä vammoja ja kiputiloja, joiden lisäksi vaikea unettomuus ja masennus ovat hyvin yleisiä. Monella on paniikkihäiriön oireita ja muuta traumaperäistä oireilua.
Hoitosuhde on yleensä pitkä. Kuvaavaa on, että ihmeitä ei odoteta. Tikkanen kuvailee tyypilliseksi tulokseksi hoidon päättyessä, että ihminen kykenee nukkumaan, on mahdollisesti päässyt kiinni työelämään ja masennus on lievittynyt. Usein myös perhesuhteet ovat parantuneet hoidon aikana.
Muutamien potilaiden hoito on Tikkasen mukaan kestänyt lähes kymmenen vuotta.
– Toki meidän potilasryhmämme on sellainen, että heillä usein masennus saattaa uusia.
Monella potilaalla tulee kausia, jolloin vointi menee huonommaksi, muistot valtaavat mielen ja kivutkin saattavat palata.
Vielä hoitoon tullessa moni on toiveikas parantumisensa suhteen, ja pettymys voi olla suuri, kun asiat eivät etene niin suoraviivaisesti.
– Vaatii aika suurta sietokykyä ihmiseltä, että hän sietää sitä, että näistä tapahtumista ei välttämättä koskaan pääse kokonaan eroon.
Silti myös valonpilkahduksia on paljon. Mitä nuorempi potilas on, sitä todennäköisempää on onnistunut kuntoutuminen.
Tuoreille Suomeen tulijoille ensimmäisiä projekteja on kielen opiskelu, mutta moni nuori aloittaa kuntoutusaikana muitakin opintoja, toiset käyvät töissä.
Elämän säännölliset rutiinit tukevat Tikkasen mukaan hyvin hoitoprosessia.
Ne, jotka jäävät henkiin
Tikkanen on kuullut ja lukenut karmeampia tarinoita ihmiskohtaloista kuin moni on tavannut edes fiktion puolella. Väkivallan äärimmäisyydestä kertovat esimerkiksi tapaukset, joissa ihmisiä silvotaan ja kidutetaan erilaisilla esineillä ja sähköllä. Hän tekee myös kylmäävän huomion.
– Mehän puhumme vain niistä, jotka jäävät henkiin.
On tapauksia, joissa vangitut laitetaan kiduttamaan toisiaan. On tapauksia, joissa pakotetaan katsomaan oman perheen kiduttamista tai teloitusta.
Miehet joutuvat näihin tapahtumiin osalliseksi naisia useammin. Miehiä myös vangitaan ylipäätään enemmän, minkä vuoksi heitä on enemmän myös potilaiden joukossa.
Vaikka Psykotraumatologian keskus mielletään pitkälti psyykkisten traumojen hoitopaikaksi, suuri osa resursseista menee fysioterapiaan ja ylipäätään fyysisten vammojen kuntouttamiseen ennen kuin ihmisen mieltä pääsee edes hoitamaan.
Pyynnöstä Tikkanen kuvailee potilaskertomukseen perustuvan, mutta muunnellun esimerkkitapauksen. Kenenkään kertomusta ei voi julkaista sellaisenaan.
”Ei ole poliittisesti ollut aktiivinen, mutta on osallistunut tunnetun henkilön muistotapahtumaan. Tämän tilaisuuden yhteydessä hänet on pidätetty ja viety pidätysasemalle. Ollut kaksi kuukautta pienessä sellissä, ripustettu katosta roikkumaan pää alaspäin, pahoinpidelty potkimalla ja rautatangolla, juotettu omaa virtsaa. Fyysisinä vammoina pään alueen, erityisesti leuan alueen vammat, jalan ja käden murtuma.”
Yllä kuvatun kaltaiset kokemukset ovat Tikkasen mukaan suhteellisen yleisiä. Vuosia kestänyt vankeus voi aiheuttaa myös paljon raaempia seurauksia.
Yksi hyvin vaikeasti käsiteltävä aihe on miesten vankiloissa kokema seksuaalinen väkivalta, jonka moni kokee tabuksi, josta ei pysty puhumaan.
On kuitenkin, onneksi, myös positiivisia tarinoita selviytymisestä.
– Esimerkiksi sellaiset, että on oltu siellä pienessä sellissä, ja siellä on ollut joku, jonka kanssa on voinut jakaa sitä samaa kokemusta. Että jonkun avulla on sielläkin selvinnyt. Myös toive perheen näkemisestä auttaa pysymään hengissä.
Miryam
Puolisotilaalliset joukot hyökkäsivät Kongon sisällissodassa vuosia sitten nyt 28-vuotiaan Miryamin kotikylään. Miryamin sotilaat kaappasivat, mutta hänen vanhempansa ja sisaruksensa he tappoivat.
Monen muun nuoren naisen tapaan vangiksi joutunut Miryam koki rajua fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Hän näki vankeusaikanaan nälkää ja kärsi nestehukasta.
Joidenkin naisten perheet saivat ostettua heidät vapaiksi maksamalla sotilasjoukolle lunnaat. Miryamilla ei ollut jäljellä ketään, joka olisi lunnaat maksanut.
Koko perhe oli kuollut.
Miryam ei kuitenkaan alistunut kohtaloonsa, vaan onnistui yhdessä toisen naisen kanssa pakenemaan, kun heidät lähetettiin vedenhakumatkalle. Naiset taittoivat jalan pitkän matkan naapurimaan puolelle, missä löysivät tiensä pakolaisleirille. Sieltä matka jatkui lopulta Suomeen.
Miryam ohjattiin kuntoutukseen univaikeuksien, poissaolokohtausten ja pelokkuuden vuoksi. Hänenkin hoitonsa kesti pitkään.
Osoittaen samaa päättäväisyyttä kuin paetessaan kaappaajiaan Miryam edistyi hämmästyttävän nopeasti. Hän oppi suomen kielen nopeasti ja on jo suorittanut peruskoulun.
Seuraava tavoite on opiskella ylioppilaaksi ja jatkaa korkeakouluun.
Omista lapsista syvästi haaveillut nuori nainen ei väkivallan seurauksena enää voi niitä saada, mutta hän työskentelee päiväkodissa lastenhoitajana.
Ongelmallinen kuvio
Keskuksen toimintaa on yli 30 vuotta rahoitettu hankerahoituksella. Rahaa on tullut Raha-automaattiyhdistykseltä, Veikkaukselta ja Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskukselta (STEA).
Vuonna 2010 aloitettu kidutettujen lasten ja nuorten kuntoutushanke sai ensimmäiset kymmenen vuotta EU-rahoitusta, mutta sen päätyttyä Diakonissalaitoksella oltiin vaikeiden kysymysten äärellä.
– Kun lasten ja nuorten toiminnan rahoitus loppui, niin Diakonissalaitos totesi, että se työ on niin arvokasta, ettei sitä haluta lopettaa, Tikkanen sanoo.
Laitos päätti rahoittaa toiminnan itse. Diakonissalaitoksella on Suomessa monenlaista toimintaa, josta osa tuottaa sille tuloja. Laitoksella on myös merkittävää omaisuutta.
Joka tapauksessa hankerahoituksen päättyminen tarkoitti, että kuntoutuskeskukseen käytettävät rahat ovat jatkossa pois jostain muualta.
Tikkanen ei lähde suoranaisesti moittimaan rahoituksen muutosta, mutta pitää kuviota ongelmallisena.
– Suomihan on allekirjoittanut YK:n kidutuksen vastaisen sopimuksen, missä se valtiona sitoutuu tarjoamaan riittävät kuntoutuspalvelut tälle kohderyhmälle, mutta käytännössä nyt Diakonissalaitos järjestää tätä toimintaa.
Aikuisten puolelle kohdistuva STEA-rahoitus jatkuu edelleen. Tikkanen korostaa, ettei kyse ole sen arvottamisesta lapsia tärkeämmäksi, vaan kyse on hallinnollisesta rahojen kohdentumisesta.
Aikuisten kuntoutus on hankkeena vanhempi ja sen rahoitus on ollut katkeamaton.
Kaikille ei ole tilaa
Yli 30 vuotta toimineen keskuksen toimintaa on alusta asti rahoitettu hankerahoituksella. Se tarkoittaa, että rahoitus saadaan aina muutamaksi vuodeksi kerrallaan, eikä tulevaisuus pitkällä aikavälillä ole koskaan täysin varma.
Vielä hieman epävarmemmaksi se muuttui lasten ja nuorten kuntoutuksen EU-rahoituksen loputtua.
Varmaa on kuitenkin, ettei tarve kuntoutukselle ole vähenemässä, pikemmin päinvastoin.
Kuntoutuskeskukseen ohjattavien potilaiden määrä on osittain riippuvainen Suomen vastaanottamien pakolaisten määrästä. Edellisillä hallituskausilla määrä nousi 1500 kiintiöpakolaiseen vuodessa, nykyhallitus on päättänyt määräksi 500.
Muutos ei näin lyhyessä ajassa ole näkynyt kuntoutusta tarvitsevien määrässä.
– Se riippuu siitä, kuinka pitkään kiintiö pidetään näin pienenä, Tikkanen sanoo ja muistuttaa, että edes Ukrainan sodan pitkäaikaiset vaikutukset eivät vielä näy keskuksen tilanteessa.
Potilaita oli viimeisen vuoden aikana Tikkasen mukaan noin 300. Vuosien varrella heitä on ollut tuhansia.
Läheskään kaikkia lähetteitä ei voida ottaa vastaan. Vuonna 2024 noin 50 jouduttiin käännyttämään, koska tilaa ja resursseja uusille potilaille ei ollut.
– En usko, että tarve vähenee missään mielessä. Luulen, että se pysyy vähintäänkin samana.
Diar
33-vuotiaana Suomeen saapunut Diar ajoi kotimaassaan Syyriassa työkseen kuorma-autoa. Osallistuessaan diktaattori Bashar al-Assadin vastaiseen mielenosoitukseen hänet pidätettiin.
Diaria pidettiin vankilassa pitkiä aikoja sidottuna. Häntä potkittiin ja kidutettiin sähköllä. Luut murtuivat niin lantiosta kuin kasvoista. Diar menetti näön toisesta silmästään ja sai pysyviä hermovaurioita ylävartaloonsa.
Lähtökohdat Diarin päästessä Suomeen olivat ankeat. Hän kärsi pitkittyneestä kivusta, unettomuudesta, muistiongelmista ja voimakkaasta ahdistuksesta.
Kidutettujen kuntoutuskeskukseen saapuessaan hän oli jo käynyt useammassa operaatiossa poskiluun korjaamiseksi. Pitkän aikaa hoito keskittyi vain kivun hillitsemiseen ja lihaskunnon palauttamiseen esimerkiksi vesiliikunnalla. Vasta vuosien hoidon jälkeen kipu ja unettomuus saatiin hallintaan.
Surkeaan lähtötilanteeseen nähden Diarin tilanne on nyt kuitenkin hyvä. Työharjoittelujaksojen kautta hän on oppinut suomen kielen, ja vaikkei enää kykene entiseen työhönsä, on päässyt tekemään vahtimestarin töitä liikuntahalleissa.
Hoitojaksonsa jälkeen Diar kävi vielä vierailemassa häntä hoitaneiden henkilöiden luona ja näytti kuvan vastasyntyneestä lapsestaan.
Lapsen syntymä on antanut Diarin elämällä uuden merkityksen, ja vaikka menneet tapahtumat palaavat toisinaan mieleen, hän kertoo perheen ja säännöllisen työn kannattelevan niissäkin hetkissä.
Konfliktien pitkät varjot
Suomeen saapuva pakolainen ei yleensä ole kuullut mitään Psykotraumatologian keskuksesta tai sen tarjoamasta kuntoutuksesta. Kuinka he löytävät sinne tiensä?
– Meidän toimintamme on terveydenhuollon toimintaa, eli meille tullaan terveydenhuollon ammattilaisen tekemällä lähetteellä.
Avun tarvitsijoiden tunnistaminen on siis hieman etsivän työtä. Yleisimmin Suomeen saapunut henkilö hakeutuu jostakin syystä terveydenhuollon piiriin, jolloin traumaattiset kokemukset käyvät keskustelussa ilmi.
Kun taustalta paljastuu esimerkiksi kidutusta, pitkä sota-alueella asuminen tai vammautuminen, potilas ohjataan usein Psykotraumatologian keskukseen.
Maailmalla käynnissä olevat konfliktit näkyvät selvästi keskuksen toiminnassa – tosin yleensä viiveellä. 2015 kärjistynyt Lähi-idän tilanne, Syyrian sota ja Irakin pitkät konfliktit tuottavat yhä lähetteitä.
Viimeisimmän selvän aallon on aiheuttanut sota Ukrainassa.
Potilaita tulee Tikkasen mukaan aina myös niistä maista, joista Suomi minäkin vuonna ottaa vastaan kiintiöpakolaisia.
Tulijoita on yhtä monenlaisia kuin ihmiskohtaloita muutenkin. Selviä trendejä on vähän. Suurin osa on työikäisiä. Potilaissa on enemmän miehiä kuin naisia, mutta naisten sodissa kokema väkivalta lisääntyy ja raaistuu koko ajan.
– Erityisesti hoitoa tarvitsevat henkilöt, jotka ovat esimerkiksi olleet hyvin pitkään vangittuna tai jossain kiinni pidettynä, joita on kidutettu pidempiä aikoja ja eri tavoin, Tikkanen luettelee.
Yksi erottuva ryhmä ovat ihmiset, joilla erilaisia traumaattisia tapahtumia on useita. Vangitsemisen ja kidutuksen lisäksi perheenjäsen on saattanut kuolla tai kadota pakomatkan aikana.
Uudessa kotimaassa edessä voi olla musertava yksinäisyys, mikäli perhe tai tuttavia ei ole pystynyt tulemaan mukana.
– Joko perhe ei saa oleskelulupaa, tai sitten perhe on kuollut. Kyllä sellaiset ihmiset todennäköisesti tarvitsevat pitkään hoitoa tai muunlaista tukea, Tikkanen kuvailee.