"Lastasi on ammuttu" – Suomeen saapuneen pikkutytön koskettava tarina

Silmät, jotka ovat nähneet sellaista, jota ei yhdenkään 7-vuotiaan pitäisi nähdä. Tytön kädessä on ruhjeita tapahtumista, joita yhdenkään lapsen ei pitäisi kokea.

Ämäl, 7, tuli isänsä Sami Meshaalin kanssa Suomeen muutama kuukausi sitten. Matka Mikkelin vastaanottokeskukseen, läpi Tornion raja-aseman, halki Euroopan ja yli Välimeren, alkoi Syyriasta Aleppon kaupungista, jota vuonna 2011 alkanut sisällissota on runnonut pahasti. 

”Noin vuosi sitten Ämäl oli matkalla läheisestä kaupasta kotiin ystävänsä, samassa talossa asuvan orpotytön kanssa, kun yhtäkkiä tarkka-ampujan luodit sinkoilivat ilmassa. Me aikuiset tiesimme välttää tiettyjä paikkoja tai juosta, jos kuljimme näillä paikoilla, mutta emme koskaan voineet kuvitellakaan, että ampujat tähtäisivät lapsia. Ystävä kaatui maahan ja loukkaantui todella pahasti. Luoti osui myös Ämäliin – se meni käden läpi ja haavoitti kylkeä. Lääkärit sanoivat, että kyseessä oli siisti sisään-ulo-ampumavamma. Aluksi huolemme kohdistui enemmän ystävään, joka menehtyi saamiinsa vammoihin viikkoa myöhemmin.”*

Ilmaiskut, terroristit, puute lähes kaikista arjen tarvikkeista. Isä kertoo, että Ämälin haavoittumisen jälkeen perheen oli tehtävä päätös. Jäisivätkö he kotiin, keskelle sotaa, jossa vaarantuisi sekä tytön terveys että koko perheen tulevaisuus, vai yrittäisivätkö he saada Ämalin hoitoon naapurimaihin. 

Perhe päätyi ratkaisuun, joka on vienyt heidät tuhansien kilometrien päähän toisistaan.

Ystävää ammuttiin suoraan silmään

Seitsemän vuotta sitten, kun Ämäl syntyi, Aleppo oli isän mukaan aivan normaali kaupunki. Isä Sami Meshaal oli päivisin töissä sähköinsinöörinä, iltaisin hän vietti aikaa perheensä kanssa. 

”Kun Ämäl syntyi, elämämme oli hyvää. Palkkani oli hyvä, urakoita oli paljon, meillä oli oma asunto ja auto. Pienenä Ämäl oli erittäin vilkas, itsepäinen, poikamainen, hän pärjäsi omillaan ja oli vahvaluonteinen. Kävimme ostoskeskuksissa, elämä oli tavallista ja mukavaa. Muutaman vuoden kuluttua Ämälin syntymästä kansannousu saavutti Syyrian. Aluksi toiminta oli Aleppossa täysin rauhanomaista. Kansa halusi muutosta, minä myös. Syyrian hallitus pidätti ihmisiä, jotka osallistuivat mielenosoituksiin. Myös minut pidätettiin muutaman kerran, kun osallistuin protestiin. Olin vankilassa ensimmäisen kerran kuusi kuukautta, myöhemmin lyhyemmän ajan vielä kahdesti."

Mies hiljenee pitkäksi aikaa, kun tulee puhe siitä, milloin hän ymmärsi ensimmäisen kerran maan tapahtumien vaarallisuuden. 

"En olisi voinut uskoa, että maan hallitus alkaisi tappaa omia kansalaisiaan, että mielenosoittajia vastaan käytettäisiin oikeita luoteja. Eräänä päivänä kuvasimme mielenosoitusta kaverini kanssa. Kaverini otti muutaman askeleen eteenpäin ja yhtäkkiä häntä ammuttiin suoraan silmään. Hän kuoli heti. Kuvasin tämän kaiken vierestä omalla kamerallani."

Tapahtumat Aleppossa etenivät nopeasti. Pahin vuosi oli 2012. Meshaal muistaa, kuinka hän eräänä päivänä näki vaimonsa käyttävän heidän tuoliaan polttopuuna, jotta voisi lämmittää lasten pesuveden. 

Isä teki töitä sen verran kuin niitä oli tarjolla. Hän toimi myös kuvaajana ja toimittajana sekä avusti erilaisia järjestöjä ja kansainvälisiä uutistoimistoja. 

”Lastasi on ammuttu”

Noin vuosi sitten isä sai järkyttävän puhelun kesken työpäivän.

"Tuttavani soitti, että tyttäresi on loukkaantunut. Hän kertoi, että Ämäl on sairaalassa, enkä tiennyt mitä on tapahtunut. Sairaalassa selvisi, että vammat olivat tulleet luodeista. Tyttö oli aivan sokissa."

Suomi Syyria Yhteisö jakoi aiemmin tänä vuonna videon, joka on kuvattu sairaalassa hetki tapahtumien jälkeen.

Ämälin haavat alkoivat parantua, mutta isän mukaan he ymmärsivät pian luotien vahingoittaneen jotain käden sisällä.

Tytöllä ei ollut suuria kipuja, mutta käsi ei liikkunut kunnolla. Haavoittuneen käden sormet olivat tunnottomat ja jäykät eivätkä ne kasvaneet kunnolla.

Aleppossa on isän mukaan valtava lääkäripula. Ongelmaksi muodostui myös se, että Ämälin vammat eivät olleet tarpeeksi kriittisiä hoidettavaksi muuallakaan kriisialueella.

"Kenttäsairaaloissa tehdään paljon operaatioita ja niissä käy useita erikoislääkäreitä vapaaehtoistyössä. Kun näin ne ihmiset, jotka olivat odottaneet puiden katveessa viikkoja, lukuisia ihmisiä, joilla ei ollut raajoja ja joiden vammat olivat todella kauheita, tein u-käännöksen ja ajoin kotiin."

Myöskään Turkista ei ollut apua. Julkisella puolella akuutimmat tapaukset menivät tytön ohi ja yksityisellä puolella operaatiot olivat liian kalliita. Huoli lapsen tulevaisuudesta, kotikaupungin toivottomuus sekä turhautuminen Syyrian ongelmiin saivat isän tekemään päätöksen: Hän ja Ämäl suuntaisivat Eurooppaan.

Isä myi kuvauskalustoaan ja osti näillä rahoilla salakuljettajalta matkan Kreikkaan.

Yksinkertaisin oivallus kaikkein arvokkain

Matkasta liikkui valtavasti väärää tietoa. Isä kertoo, että jotkut sanoivat merimatkan kestävän tunnin, toiset vakuuttivat matkanjärjestäjien takaavan kyydin turvallisuuden perille saakka.

”Kolmen päivän ajan yritimme päästä matkaan. Salakuljettajat eivät tee itse mitään sen jälkeen kun ovat saaneet rahat. Me pumppasimme kumiveneen täyteen, mutta moottori oli rikki. Päivät olivat kuumia, paloimme auringossa - öisin jäädyimme märissä vaatteissamme. Lopulta pääsimme matkaan, mutta kaikki oli aivan toisin kuin meille oli kerrottu. Kumiveneeseen ahdettiin moninkertainen määrä ihmisiä ja tavaraa sen kantovoimaan nähden. Ihmiset istuivat lähes päällekkäin, se oli pelottavaa. Mukana oli myös vastasyntynyt vauva. Olin ostanut pelastusliivit meille molemmille, ja veneessä päätin sitoa Ämälin itseeni köydellä, jotta pysymme yhdessä, jos vene kaatuu. Se köysi piti meidät yhdessä.”

Viiden tunnin kuluttua Kreikan rannikko jo häämötti, mutta kumivene alkoi tyhjentyä ja upota. Matkaa rantaan oli parisataa metriä. 

"Eräs iso mies, jolla ei ollut pelastusliivejä, tarttui paniikissa Ämäliin ja oli upottaa hänet. Sain kuitenkin vedettyä tytön syliini", isä muistelee kauhunhetkiä Välimeressä.

Isä ja tytär selvisivät.

Pippurinen pikkutyttö ei kuitenkaan jäänyt vellomaan järkytykseen. Isä muistelee huvittuneena sitä, kun he näkivät tuon isokokoisen miehen myöhemmin Kreikassa.

"Ämäl sanoi miehelle, että ”moi pelkuri, et sitten keksinyt mitään muuta kelluketta itsellesi kuin pienen tytön”. Mies vältteli meitä ne päivät hyvin tehokkaasti." 

Isän kainalossa aikuisten keskustelua kuuntelevaa tyttöä naurattaa. Järkyttävät tapahtumat eivät ole sammuttaneet pilkettä Ämälin silmistä. 

Kohti hiljaista ja turvallista Suomea

Merimatka oli isän mukaan se vaikein paikka, mutta ei elämä Kreikassakaan helppoa ollut.

Rahat olivat loppu. Isällä oli kontakteja Suomeen aiempien työtehtäviensä myötä, joten hän otti yhteyttä Suomessa toimivaan Suomi Syyria Yhteisöön. Järjestön kautta he saivat rahaa, jolla he ostivat ruokaa, vaatteita ja matkalippuja. Yhteisö oli seurannut perheen elämää jo ennen merimatkaa.

Määränpääksi muodostui Suomi. 

Kaksikko kulki usean Euroopan maan halki erilaisin kulkupelein. Yleensä he matkasivat muiden pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kanssa. Yöt he viettivät väliaikaisissa majoitustiloissa. 

Suomeen kaksikko saapui Tornion kautta, josta heidän kuljetettiin Mikkelin vastaanottokeskukseen. Siellä he ovat yhä kirjoilla. 

Ämälin arjen Suomessa täyttää muun muassa kerho, jossa hän käy päivittäin leikkimässä ja opettelemassa suomen kieltä. Ystäviäkin on jo löytynyt paljon. 

Isän elämä on hiljaisempaa. Ikävä Syyriaan jäänyttä perhettä kohtaan on kova. He ovat yhteyksissä lähes päivittäin.

”Yritän opiskella tietokoneella joka päivä, muuta tekemistä ei oikein ole. Mutta turvallisuus Suomessa on jotain uskomatonta. Aleppossa saa pelätä pommeja, iskuja, kaikkea joka päivä. Täällä ihmiset elävät rauhassa ja toista kunnioitetaan, jotkut eivät kuulemma edes lukitse autojaan eivätkä kotejaan. Hienotkin omakotitalot ovat ilman korkeita aitoja. Aleppossa olimme kohde, joka voidaan tuhota. Turkissa olimme tuote, jota siirrettiin rahalla eteenpäin. Täällä meillä on ihmisarvo, mutta jokaista päivää varjostaa huoli perheestä, joka jäi Syyriaan. Koko perheen salakuljettamiseen ei ollut varaa, lisäksi matka olisi ollut nuoremmille lapsille liian vaarallinen. Heidän tilanteensa Aleppossa on huono, ei ole oikein sähköä eikä vettä. He asuvat kotitalossa, josta kaksi ylintä kerrosta on tuhottu. Päätavoitteeni on saada Ämälille apua Suomessa sekä lapseni pois Alepposta ja kouluun. Muita lyhyen tähtäimen suunnitelmia ei ole. Mutta haluan vielä joskus palata Syyriaan tekemään kuvaajan ja toimittajan työtä, jotta pystyisin vielä välittämään tietoja Syyrian tapahtumista maailmalle."

Isä toivoo, että Ämäl näkisi vielä äitinsä ja sisaruksensa.

*Kursiivilla merkityt kohdat on käännetty mahdollisimman tarkkaan isän tarinasta ja perustuvat hänen kertomuksiinsa tapahtumista. Lisäksi artikkelia varten on haastateltu Suomi Syyria Yhteisön puheenjohtajaa Rami Adhamia sekä tutustuttu raportteihin ja kuviin perheen matkan varrelta. Kuvat pääkuvaa lukuunottamatta ovat isän ottamia kuvia.