Kunpa elämä olisi toisin

Kertojaminä tapaa Uruguayn syrjäseudulla Doloresissa Paksukainen-nimisen nelikymppisen miehen. Tarinassa ei ole kuitenkaan mitään lystillistä.

Paksukainen on kunnon perheenisä, joka pelkää kuolla ennen kuin hänen lapsensa kasvavat aikuisiksi. Ajatus tästä ylläpitää hänessä jatkuvaa paniikkia ja pelkoa. Paksukaisella on salaisuus. Se ei ole se, että hänen isänsä katosi sotilasdiktatuurin aikana. Eikä se, että hän lähti etsimään isäänsä Brasiliasta.

Paksukainen palasi isänetsintämatkaltaan tyhjin käsin, sen hän on läheisilleen kertonut. Matkan seurauksena hän kuitenkin kantaa synkkää salaisuutta. Sen hän lopulta paljastaa ventovieraasta tutuksi tulleelle Maailmanpankin työntekijälle, Dório Finettolle.

Ruffato rakentaa maailmaa matkaavasta Finettosta oikean henkilön, kertoo saaneensa häneltä nivaskan papereita, muisteloitaan, joille Ruttafo voi tehdä mitä haluaa. Ruffato muokkasi niitä näiden kansien välissä olevia ihmiskohtaloita.

Finetto on brasilialaisen maatyöläisperheen syrjään vetäytynyt lukutoukkapoika. Tarinoissa hän on joko insinööriksi opiskeleva tai jo valmistunut perheetön, ikääntyvä mies. Illuusioton, eksistentialistinen hahmo, jonka elämä on aina seinälasin toisella puolella.

”Olen asunut Washingtonissa yli kaksikymmentä vuotta, ja viisitoista vuotta sitten ostin asunnon Rua Paissandun varrelta Rio de Janeirosta, Flamengon kaupunginosasta. Käyn aina samoissa kirjakaupoissa ja elokuvateattereissa, syön samoissa ravintoloissa, mutta minulla ei ole ainoatakaan ystävää. On minulla toki tuttavia, työtovereita, kirjeenvaihtokumppaneita, mutta ei ystäviä, tuiki tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa voimme jakaa niin tärkeät kuin mitättömät kuulumisemme, henkilöitä joiden kanssa voimme jatkaa juttua ikään kuin se olisi jäänyt kesken edellisiltana, vaikka emme olisi tavanneet vuosikausiin; jotka ymmärtävät meitä pelkästä katseesta, äänensävystä...”

Tällaiselle ihmiselle satunnaiset tuttavuudet kertovat tarinaansa. Ja käy ilmi, että kaikilla on elämä vinksallaan, seinälasin toisella puolella, täynnä toteutumattomia haaveita, elämän kovertamaa tyhjyyttä, surua.

Brasilian Juiz de Forassa hän törmää Bobbyyn, englantilaiseen rotanmyrkkyjen kulkukauppiaaseen. Lontoolaisen Imperial Collegen kasvatti osallistui aikoinaan niin värvättynä sotilaana kuin palkkasoturina siirtomaakapinoiden ja itsenäisyysliikkeiden kukistamiseen Afrikassa.

Kun on aika mennä sopia hääjuhlien yksityiskohdista, Bobby kohtaa rakastettunsa Mariannen kotikynnyksellä avaamattoman oven. Edellisellä illallisella tulevan vaimonsa kanssa hän oli näet kertonut tälle näkemistään ja tekemistään julmuuksista. Alkaa vääjäämätön rappion kierre. Ruffato kuvaa miten mies ei saa kiskaistua itseään kunnolla jaloilleen. Lukijan ´koeta nyt hyvä mies´–toiveet eivät vain nosta häntä siivilleen.

Buenos Airesissa ranskalainen opettaja, jolla on Pariisissa maailman mukavin mies, haluaa kokea tangon ja yhteensulautumisen, joka vie hänet ajattomuuteen, absoluuttiseen nykyhetkeen.

Beirutilaisessa sushiravintolassa Finetton pöytään istahtaa Argentiinassa syntynyt, sotilasvallan maanpakoon pakottama, Ranskassa vaikuttava sosiologian professori. Hänen elämäntarinansa välimerkkeinä on remahka nauru (hahhahhahhaa!), jossa on itseironian takana kuilumainen synkkä kumu.

Ruffato tiivistää elämän ja perheiden suhteiden muutokset pariin virkkeeseen. Näin liittyen professorin kertomukseen lapsuudestaan: ”...Ehkä isä tunsi syyllisyyttä, koska hän raivostui jokaisesta äidin sanasta ja eleestä, ja lopulta he olivat jatkuvissa riidoissa, päättivät muuttaa eri huoneisiin eivätkä enää puhuneet toisilleen. Seinistä huokuva hiljaisuus täytti lopulta kaikki huoneet, tunkeutui ulos ovista ja ikkunoista, kunnes leijui jo jalkakäytävälläkin.”

Ei meille täällä aina näin käy. Mutta joskus voi käydä. Silloin elämä lykkää käteen kimpun tekokukkia.

Janne Hopsu

Kirjoittaja toimii ulkomaantoimitajana MTV Uutisissa