Hurstin avustusjärjestön joulujuhlaan nyt toista kertaa osallistunut Kristiina Riikonen ei ole antanut periksi, vaikka työttömyys ja sairastelu ovat ajaneet talouden tiukille.
Tunneskaala on kamppailua yksinäisyyden ja elämänuskon välillä, mutta joulu on sydämessä – ja mielen valossa, jonka hän on pystynyt säilyttämään.
Helsingin Messukeskuksen suureen halliin on katettu pöydät kahdelle tuhannelle ihmiselle. Kaikki on siistiä, kauniit joululiinat – ja kaikin puolin täsmälliset järjestelyt.
Mielen valo pitää ihmisen pystyssä
Kristiina Riikonen puhuu avoimesti ja peittelemättä. Se onkin selkeästi hänen voimavaransa, keino säilyttää omanarvontuntonsa häpeilemättä elämäntilannettaan.
– Eipä ole liikoja varallisuutta. Olen työtön ja sairastellut viime ajat. Meitä on paljon. Tämä on hienoa auttamistyötä. Käyn myös viikottain Hurstin leipäjonossa Kalliossa, kun siinä vieressä asun.
Hän kertoo tulleensa juhlaan yksin, ei ole perhettä ja vanhemmat ovat jo nukkuneet pois. Hän ei kurjistele elämäänsä, vaan istuu pöydässä pystyssä päin.
– Tällainen minä olen, positiivinen ihminen. Ja on minulla ystäviä, heitä vielä tapaan myöhemmin illalla.
Jarmo Lappalainen on Pasilan kulman kundeja, Hurstin veljesten koulukaveri.
– Vartiokylässä olin heidän kanssaan samalla luokalla, että melkein tuttuja ollaan. Hyvähän tänne on tulla, kun olen eläkkeellä eivätkä rahat aina riitä.
Lappalainen odottelee pöydässä juhlan avausta – tasavallan presidentin saapumista. Mitä hän odottaa Sauli Niinistön sanovan?
– No enpä osaa sanoa. En odota mitään erityistä. Kai se toivottelee hyvät joulut ja uudet vuodet ja muut pakolliset kuviot, hymähtää juhlavieras.
Niinistö saapuu aplodien saattelemana ja ja toivoo vapaassa puheessaan, että kaikki tuntisivat olevansa osallisia 100-vuotiaan Suomen menestystarinasta. Heikki Hurstia hän kiittelee ”hienosta juhlasta” ja Hursti kiittää ”ystäväänsä”.