Münchenin ja Kairon välisellä lennolla oli tilaa. Kotiin palaavia egyptiläisiä, isohko ryhmä japanilaisia, joukko venäläisiä nuoria, satunnainen saksalainen.
Lentoyhtiön istuintaskuissa olevan Horus-kuukausilehden kannessa tarjottiin optimistisesti merta, aurinkoa ja hiekkaa – kuvassa dyynisurffari. Niitä kaikkia tällä riittää, mutta niistä on kuluneen kahden ja puolen vuoden aikana nauttinut tavallista vähemmän turisteja. Harmi, sillä jos asia olisi toisin, Egypti saisi kaipaamiaan tuloja. Mikä parempaa, se tarkoittaisi että Egypti olisi rauhallisempi ja turvallisempi kuin nyt.
Palvelu lennolla kuitenkin pelasi. Kun vahingossa tarjosin stuertille muovimukiani kahvia varen, hän pyysi odottamaan ja palasi pian paremman ja isomman kahvimukin kanssa.
Kairo oli lähes hiljainen illalla. Matka lentokentältä olisi taittunut todella nopeasti, ellei yksi turvallisusjoukkojen tarkastuspiste olisi käänyttänyt autoja kulkemaan sivukatuja.
Täysin kuollut Kairo ei ole ulkonaliikkumiskiellosta huolimatta: joitakin takseja, pikkubussi kuljettamassa työtekijöitä, satunnaisia jalankulkijoita siellä täällä. Mutta Kairon kuuluisista iltaruuhkista ei ollut tietoakaan.
Keskustassa isojen siltojen ja pilareiden päällä olevien väylien kyljessä ja alla olevissa basaareissa oli valot päällä ja jonkin verran elämää. Eri ikäisiä miehiä joko istumassa ja rupattelemassa, nuoria poikia ja miehiä liikehtimässä siellä, missä oli turvallisuusjoukkojen kulkuneuvoja ja miehiä.
Muutama sata metriä hotellista taksimatka loppui. Väkijoukko tukki tien. Elehdintää ja ääntä joka suunnasta, mutta ei agressiivista. Helpotus. He olivat sinä pörräämässä, sillä heillä ei ollut muuta tekemistä ja koska heidän edessään jyhkeäkokoinen upseeri aseistetun ryhmänsä ympäröimänä sanoi päättäväisesti kaikille, että tästä ei mennä eteenpäin.