Cristiano Ronaldo ehti pelata eilisessä EM-jalkapallofinaalissa vain muutaman minuutin, mutta se riitti muuttamaan suhtautumiseni pelaajaan täysin.
Moni tietää sen tunteen, kun jonkun persoona ärsyttää niin, että se on lähes pakkomielteistä. Hän ei voi tehdä tai sanoa mitään ilman, että toimintaa tulkitsee henkilön oletetun rasittavuuden filtterin läpi. Kaikki tuntuu epäaidolta poseeraamiselta.
Suhtautumistani Ronaldoon on leimannut tämä tunne. Aiemmin pidin ylimielisen oloista diivaa tempauksineen ja suurieleisine tuuletuksineen äärimmäisen tympeänä ja jopa epäurheilijamaisena tyyppinä.
Tasapeliin päättynyt lohkovaiheen Islanti-ottelu oli Ronaldolle paha pettymys ja hän kieltäytyi kättelemästä kaikkia islantilaispelaajia. Portugalin kapteenin toiminta tuntui viimeiseltä niitiltä siihen pikkusieluisuuden arkkuun, johon olin Ronaldon mielessäni lukinnut. Toivoin Portugalin häviötä Islanti-peliä seuranneissa otteluissa vain siksi, että Ronaldo pelaa joukkueessa.
Näin voimakkaassa ärsytyksessä on kuitenkin jotain vähän epäilyttävää. Miksi rasittavuuden tunne piinaa näin enkä voi antaa diivojen olla diivoja ja kaikkien kukkien kukkia?
Sain vastauksen, kun Dimitri Payet’n jalka sunnuntaina osui Ronaldon polveen ja murskasi tämän jo kerran, vuosia aiemmin, musertuneet haaveet sankaruudesta. Edellisen kerran Ronaldo pelasi EM-finaalissa vuonna 2004, jolloin Portugali hävisi Kreikalle. Kun Ronaldo sunnuntaisessa ottelussa itki kentällä ja perhonen laskeutui hänen kasvoilleen kruunaten surkean hetken valokuvauksellisuuden, häntä kävi sääliksi ja ymmärsi.
Ronaldo ei jättänyt kättelemättä siksi, ettei olisi arvostanut Islannin peliä. Hän jätti kättelemättä, koska kiukutti niin kovin eikä tunnehallinta kuulu hänen vahvuuksiinsa. Ja se hänelle sallittakoon: hänen voimakkaat tunteensa lietsovat myös katsojia – niin kiukkuun kuin riemuun.