Siitä on nyt tasan 104 päivää, 7 tuntia ja kolme minuuttia, kun ensimmäinen kuva kynttilöiden valossa lepäävistä joulutortuista pompahti puhelimeni näytölleni. Tästä hetkestä tiesin, että se olisi menoa.
Kesäaika ei ollut vielä edes päättynyt, kun joulukalenterien ja suklaapukkien kirjo alkoi näkyä kauppojen hyllyillä, lelukuvastoista nyt puhumattakaan. Joululaulut, erilaiset vilkkuvat valot, kuuset ja aina niin iloiset tontut alkoivat häiritä täry- ja sarveiskalvojani yhä enemmän mitä lähemmäs joulua on päästy. Jos kuulut niiden ihmisten joukkoon, joiden vuoksi olen joutunut kulkemaan pipo silmillä jo useamman kuukauden, toivon, että tunnet nyt pistoksen sydämessäsi. Kyllä, myös sinä Jani.
Älkää nyt ymmärtäkö väärin, en sinänsä voi sanoa vihaavani joulua, vaan kaikkea sen mukanaan tuomaa pakkoa. Kaikesta tekemisestä, mikä ei liity jouluun, pitää syyllistyä.
Esimerkiksi Salkkareiden katseleminen tuottaa syyllisyyttä, kun löhöilyn sijaan pitäisi olla suorittamassa joulusiivousta, rynnimässä kaupoissa pää punaisena ja siivoamassa kaappien nurkkia. Kahvilla käyminen tuottaa syyllisyyttä, sillä nautiskelun sijaan ennen joulua kuuluisi nipistää muutama kilo pois, jotta jouluna saisi sitten vetää kaksin käsin navan täyteen suklaata ja muita niin kutsuttua herkkuja, joista harva edes aidosti pitää. Jokainen hetki, jota et käytä glögilasi kädessä joulukortteja askarrellen, tuottaa syyllisyyttä. Huh, jo pelkkä ajatuskin hengästyttää.
