USA 2002. Ohjaus: Adrian Lyne. Käsikirjoitus: Alvin Sargent ja William Broyles Jr., Claude Chabrolin käsikirjoituksen pohjalta. Tuotanto: Adrian Lyne G. Mac Brown. Kuvaus: Peter Biziou. Leikkaus: Anne V. Coates. Pääosissa: Diane Lane, Richard Gere, Olivier Martinez, Erik Per Sullivan, Dominic Chianese, Margaret Colin, Kate Burton, Chad Lowe. Kesto: 124 min.
Harmaahapsinen Richard Gere näyttelee nykyään joka toisessa leffassa. Adrian Lynen kolmiodraamaakin mainostetaan hänen nimellään ja kasvokuvallaan, vaikka ilman muuta Kohtalokkaan syrjähypyn kantava rooli kuuluu Diane Lanelle. Tämä liian usein sivurooleihin päätyvä lahjakas näyttelijätär esittää näennäisesti hyvinvoivassa avioliitossa elävää naista, joka eräänä tuulisena päivänä kohtaa miehen ja aloittaa suhteen. Aisankannattajaksi päätyvää ukkoa esittävä Gere jää täydellisesti Lanen innoittuneen roolisuorituksen varjoon.
Vauras newyorkilaispari Connie ja Edward Sumner ovat siis onnellisesti naimisissa ja asuvat isossa idyllisessä talossa, mutta arki on hiipinyt mukaan kuvaan salakavalasti. Elämä ei enää tunnu seikkailulta, ja liiton tärkein yhteinen nimittäjä on 10-vuotias poika Charlie. Kun Connie sitten loukkaa polvensa ja päätyy nuoren ja komean ranskalaismiehen Paul Martelin (Olivier Martinez) laastaroitavaksi, asia jää askarruttamaan. Vanhoja kirjoja keräilevä, seksuaalisesti vapautunut Paul koskettaa hänessä kohtaa, jota ei pitkään aikaan ole kosketettu. Ja niin väistämätön tapahtuu.
Elokuva tarkastelee Connien uudelleen kukkaan puhkeavaa naiseutta ja tilanteen mukanaan tuomia ristiriitoja pienieleisesti ja uskottavasti. Kun Connie salaisen rakastelun jälkeen kävelee aurinkoisella kadulla itsekseen hymyillen ja takki auki hulmuten, jokainen tietää miltä hänestä tuntuu. Toisaalta kotona odottaa rakastava mies ja lapsi. Mikään ei ole ennallaan, ja peri-inhimillinen tragedia on valmis.
Adrian Lyne muistetaan parhaiten niin ikään uskottomuutta käsittelevästä trilleristä , jossa psykoontunut viettelijätär Glenn Close niin ikimuistettavasti keitti Michael Douglasin kaniinin. Osoittelevan nimisuomennoksen saanut sen sijaan ei ole trilleri tai sen ei pitäisi olla. Mutta elokuvan puolivälissä tapahtuu älytön käänne; juuri kun katsoja on ehtinyt samastua niin rajojaan koettelevan naisen kuin mustasukkaisen miehenkin osaan, mukaan ängetään murha. Tarinan aiheeksi ei ilmeisesti riitä kolmen ihmisen välille kehkeytyvä monimutkainen ja raastava viha-rakkaus-draama? Lajityyppiään vaihtaneen elokuvan loppuaika jännitetäänkin verityön seuraamuksia, pakoillaan poliisia, kätketään ruumista ja niin edelleen. Miten turhaa!