Kirja-arvio: Pääkaupungin päiväkirja vaikeilta kuukausilta

Samu Nyström ja Jörn Donner: ”Merkillinen on nyt maailman meno”. Helsingin päiväkirja sekasorron ajalta 1917-1918. Otava. 2017. 351.

”Yhä asemani käy vaikeammaksi”, tuskaili senaattori Kyösti Kallio kirjeessään Kaisa-vaimolle 2.11. 1917.

Maalaisliittolainen Pohjois-Pohjanmaan mies kirjoitti Helsingistä. Jos oli valtakunnallisesti epävakaa tilanne, pääkaupunki ei ollut siitä poikkeus. Edellisenä päivänä Helsingin puhtaanapitolaitos oli ryhtynyt lakkoon, ja uusi eduskunta oli kokoontunut.

Kallio on Helsingin kollektiivisen päiväkirjan, kuten tekijät sitä kutsuvat, nimekkäin tapahtumien kommentaattori. Teos on mosaiikki ja kaleidoskooppi, moniääninen kaupunkitragedia, missä sosiaaliset olot ja luokkayhteiskunta tulevat päivittäin esiin.

Stockmannin johtajasta punavangin vaimoon

Mutta olipa kynän varressa melkein kuka tahansa senaattorista ja tavaratalon toimitusjohtajasta uudelleen nimetyn Suomenlinnan vankileirillä viruvaan työläismieheen tai punavangin vaimoon, kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä ja sanomalehtien kirjoituksista huokuvat epävarmuus, pelko, ahdistus, sotimisen konkreettiset äänet, kuolema, ja poliittiset näkemykset uhmakkaan vastakkaisista pohdiskelevampiin ja sovittelevampiin aatoksiin.

Toiset ovat merkinnöissään ja kirjeissään laveita, toiset ilmaisultaan niukkoja, sarkasmi kukkii myös, ja koulutustaso paistaa läpi.

Kirjan lukijalla on myöhemmin syntymisen onni, jos niin voi sanoa. Me tiedämme, mitä tuolloin tapahtui. Vaatiikin kirjoittajien kenkiin asettumista, tai edes sen yrittämistä, jotta päivittäin etenevät kansalaisten äänet tulevat oikeuksiinsa, niihin voi eläytyä.

Kohtaloissa on eroja. Kun juhannuksena leskirouva Marie Louise Björklund kertoo hydroplaanista Kaivopuistossa ja läheistensä ajanvietosta Kalastajatorpalla ja Kappelissa, punavanki Viktor Mönkkönen kirjoittaa siskolleen keskikesästä Suomenlinnan vankileirillä.

Jatkuva epävarmuus ja pelko

On lakkoja, mitä niistä seuraa. Kaduilla ja rakennusten kulmilla ammutaan. Ruoasta on jatkuva puute, jopa huutava, siis nälkä. Ruokaa jonotetaan, sitä pyydetään maaseudulta, sillä spekuloidaan ja käydään kauppaa, viljellään puistoissa. Viljaa ei saada viljelijöiltä edes lain edessä, saapuuko viljalaiva ulkomailta, ja milloin. Influenssa eli espanjantauti rantautuu.

Syttyykö vallankumous, mitä tekevät bolshevikit, tulevatko saksalaiset. Mitä Euroopan rintamilla tapahtuu. Kuoleeko aviomies rintamalla, vankileirillä tauteihin tai teloituskomppanian edessä. Saksalainen kuningas vai tasavalta. (Edellistä ajoi ja sen puolesta intoili muun muassa kielitieteilijä ja Rajamaan komentaja, oikeistoaktivisti Kai Donner, Jörn Donnerin isä.)

Epävarmuus ei päättynyt

31.12. 1918 ei tarkoittanut, että epävarmuus oli ohi, vaikka Suomi oli itsenäinen, kuningaskuntahaaveet kuopattu, punavankien tuomioita oli lievennetty, ja helsinkiläiset saivat taas ehtaa vaaleaa leipää ensimmäistä kertaa yli vuoteen.

”Tilanne on nyt jo hieman valoisampi. Mutta vieläkin peittävät myrskypilvet koko taivaan”, lakimies Hugo Lindén merkitsi päiväkirjaansa uudenvuodenaattona 1918.

Kirjan lopussa on lukijaa muistuttamassa merkittävimmät kansalliset ja Helsinkiä ja sen lähialueita koskevat tapahtumat kronologisesti tiiviisti kerrottuna marraskuun alusta 1917 joulukuun loppuun 1918.  

Lue myös:

    Uusimmat