Mainos

Kirja-arvio: Kuinka Neuvostoliitto aloitti Suomen syömisen – yöpakkasista alkoi poliittisen järjestelmän "suomettuminen"

Paavo Rantanen: Yöpakkaset 1958 - hyppy suomettumiseen (Atena 2019)

Entinen ulkoministeriön virkamies ja lyhytaikainen ulkoministeri Paavo Rantanen muistuttaa meitä suomalaisia suomettumisajan alkamisesta yli 60 vuotta sitten.

Suomettuminen tarkoitti sitä, että Suomi pienenä valtiona otti tarkkaan huomioon itäisen suurvallan Neuvostoliiton toiveet ja pyrkimykset. 50-luvulla alkanut suomettuminen johti myöhemmin suomalaisen median itsesensuuriin ja osa poliitikoita hyödynsi niin sanottua Moskovan korttia häikäilemättömästi oman uransa edistämiseen. 

Aiheellisesti Rantanen kysyykin kirjassaan Yöpakkaset 1958 – hyppy suomettumiseen, voiko aikalaistoimintaa kutsua jopa maanpetokselliseksi.

Suomettuminen siis alkoi Rantasen mukaan yöpakkasten nimellä tunnetusta episodista syksyllä 1958. Yöpakkaset-termi on tiettävästi Neuvostoliiton pääsihteeriltä Nikita Hrushtshovilta, joka julisti, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteet ovat ajautuneet yöpakkasiin.

Neuvostoliitto ei Rantasen mukaan tuolloin hyväksynyt liian oikeistolaiseksi mieltämäänsä Suomen uutta hallitusta ja taloudellisia painostuskeinoja käyttäen kaatoi lopulta hallituksen, jolla oli eduskunnassa enemmistö takanaan.

Yöpakkasten syistä eri tulkintoja

Rantanen muistuttaa, että pitkään voimassa olleen näkemyksen mukaan K. A. Fagerholmin enemmistöhallituksen kaataneiden yöpakkasten syynä oli uhkarohkeiden ja ulkopolitiikkaa ymmärtämättömien piirien ja henkilöiden taitamaton toiminta.

Tätä näkemystä hän kuvailee Kekkos-kulttiin perustuvaksi narratiiviksi, kertomukseksi, jota sävyttää Juhani Suomen Kekkos-elämänkerta. Rantasen mukaan tuo narratiivi ei ole totuus tapahtumaketjusta. Samalla Rantanen myöntää, että hänen kirjansa ei ole varsinainen tutkimus vaan näkemys tapahtuneesta.

Rantanen kuvailee parisataasivuisessa kirjassaan varsin hyvin tapahtumien kulun eli hallituksen muodostamisen vaalien jälkeen sekä sitä seuranneet Neuvostoliiton toimet eli kauppasuhteiden vähittäisen jäädyttämisen. 50-luvun köyhässä Suomessa kauppa Neuvostoliiton kanssa oli erittäin tärkeää.  

Painostustoimet johtivat lopulta siis hallituksen hajoamiseen mutta pahinta tapahtumasarjassa oli se, että Suomi ikään kuin tunnusti Neuvostoliiton vaikutusvallan Suomen hallituksen kokoonpanoon.

"Yöpakkaset iskivät Suomen parlamentaariseen järjestelmään suuren särön. Ei riittänyt enää, että tasavallan presidentti hyväksyi hallitukset ja niiden jäsenet, vaan nyt Moskovallekin oli avattu tie puuttua Suomen sisäisiin asioihin," Rantanen summaa.

Hänen mukaansa parlamentaarinen järjestelmä ei täysin romahtanut mutta ulkopuolisten voimien vaikutus Suomen hallituspolitiikkaan päättyi todella vasta Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991.

Taloudellinen painostus vaikutti päättäjiin

Kirja on loistava muistutus siitä, kuinka Neuvostoliiton ei tarvinnut käyttää sotilaallista mahtia osoittaakseen Suomelle kaapin paikan. Taloudellinen kiristysruuvi oli riittävän tehokas keino osoittamaan meille, kuinka meidän pitää toimia ja minkälaisen hallituksen Suomi voi koota.

Yöpakkaset vahvisti myös presidentti Urho Kekkosen asemaa. Hänestä tuli idänpolitiikan takuumies ja eräänlainen pysyvä presidentti dementoitumiseensa saakka.

Yöpakkaset johtivat myös siihen, että Neuvostoliiton painostuksen lisäksi jotkut suomalaispoliitikot ryhtyivät innokkaasti pyytämään taloudellista apua Moskovasta. Rantanen mainitsee, että ainakin Maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo hankki vaalirahoitusta Moskovasta ja "samalla asialla taisi olla 70-luvulla jopa Supon päällikkö Arvo Pentti, K-linjan miehiä hänkin".

Yöpakkasista alkanut poliittinen tilanne johti vuosikymmenten aikana siihen, että Moskovaa käytettiin lymäaseena milloin mihinkin sisäpoliittiseen tilanteeseen. Ulkopoliittisen aseen käyttämisestä tuli vähitellen maan tapa, joka Rantasen mukaan rämetti Suomen poliittista kulttuuria.

Suomen politiikkaa alkoi muistuttaa jonkinlaista uskonnollista kulttia, jossa Moskova eräänlaisen ylipapin roolissa päätti, mikä on oikeaa ja mikä väärää eli "neuvostovastaista" politiikkaa. 

Epänormaali käytös muuttui normaaliksi

Kun aikaa kului riittävästi, alun perin epänormaali tilanne alettiin nähdä normaalina. Niinpä suomalaiset eivät oikein voineet edes myöntää suomettuneensa.

Vaikka yksittäiset poliitikot saattoivat vastustaa syntynyttä tilannetta, lähes kaikki puolueet laidasta laitaan olivat virallisissa puheissaan varsin suomettuneita ja käyttivät hyödykseen suhteitaan Tehtaankadulle eli Neuvostoliiton suurlähetystöön. Tehtaankatua käytti Rantasen mukaan hyväksi jopa kokoomus.

Ulkomailta oli tietenkin helpompi nähdä Suomen tilanne. Ahkerimmin suomettumis-termiä käytettiin tuolloisessa Länsi-Saksassa, jossa sanaa käytettiin lyömäaseena uutta saksalaisdemarien idänpolitiikkaa vastaan. Saksan pelättiin "suomettuvan", jos Neuvostoliittoa ymmärrettäisiin liiaksi. 

Rantasen kirja on näkemyksellinen kuvaus aikakaudesta, jolloin Suomi antoi periksi Neuvostoliiton painostukselle. Yleisimpiä vasta-argumentteja on, että sodan hävinnyt Suomi ei voinut toimia täysin itsenäisesti ja että Kekkonen pani niin paljon hanttiin kuin noissa oloissa oli mahdollista.

Todellisuudessa monet suomalaiset poliitikot suomettivat itse itsensä saadakseen itselleen tai puolueelleen poliittista tai materiaalista hyötyä. On hyvä, että noista ajoista muistutetaan aina silloin tällöin, kuten Paavo Rantanen tekee nyt kirjassaan. 

Lisää aiheesta
    Mainos
    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja