Jukka Tarkka: Ahvenanmaa. Itämeren voimapolitiikan pelinappula. Docendo. 224 s. 2020.
Suomen ja Neuvostoliiton vuonna 1940 talvisodan jälkeen tekemän sopimuksen seurauksena Venäjällä on – Neuvostoliiton seuraajavaltiona toisten valtioiden kanssa tehtyine sopimuksine kaikkineen – Ahvenanmaalla ”feodaaliherran asema”.
Jukka Tarkan mukaan Suomelle ja myös Ruotsille huono ja vähän puhuttu asema perustuu Moskovan Ahvenanmaa-sopimukseen lokakuulta 1940. Moskova ”jallitti” voittajavalta Britannian hyväksymään sopimuksen uudelleen vahvistamisen jatkosodan päättymisen jälkeen.
Stalin painosti Suomen allekirjoittamaan yhä pätevän dokumentin, jonka mukaan Ahvenanmaa pysyy ”aseettomana”. Kylmän sodan aikana ja sen jälkeenkin julkisuudessa hellittyä ja esillä pidettyä käsitystä ja käsitettä puolueettomuudesta sopimus ei mainitse.
Venäjän konsulaatti valvoo Ahvenanmaata
Venäjällä on Ahvenanmaalla konsulaatti, joka valvoo sopimuksen toteuttamista, ja joka ei Tarkan mukaan kärsi ainakaan väenpuutteesta, kun ajatellaan normaalien konsulitehtävien hoitamista.
Vuoden 1940 sopimus on viime vuosina noussut esiin muun muassa nk. Airiston Helmen tapauksen yhteydessä. Suuren yleisön julkista keskustelua ei tästä kuitenkaan ole juurikaan käyty.
Vuoden 1856 keisarin servituutti ja Kansainliiton vuoden 1921 Geneven Ahvenanmaa-sopimukset eivät ole enää tätä päivää, koska maailmanpolitiikka on muuttunut olennaisesti, Tarkka väittää.
Varsinkin Geneve-sopimuksen puolueettomuus- ja demilitarisointipykäliä on kouluopetuksessa taottu päähän vuosikymmeniä, näin ainakin omilta kouluvuosiltani kylmän sodan ajalta muistan.