Kirja-arvio: Aseeton muttei puolueeton Ahvenanmaa

Suomen ja Neuvostoliiton vuonna 1940 talvisodan jälkeen tekemän sopimuksen seurauksena Venäjällä on – Neuvostoliiton seuraajavaltiona toisten valtioiden kanssa tehtyine sopimuksine kaikkineen – Ahvenanmaalla ”feodaaliherran asema”.

Jukka Tarkan mukaan Suomelle ja myös Ruotsille huono ja vähän puhuttu asema perustuu Moskovan Ahvenanmaa-sopimukseen lokakuulta 1940. Moskova ”jallitti” voittajavalta Britannian hyväksymään sopimuksen uudelleen vahvistamisen jatkosodan päättymisen jälkeen.

Stalin painosti Suomen allekirjoittamaan yhä pätevän dokumentin, jonka mukaan Ahvenanmaa pysyy ”aseettomana”. Kylmän sodan aikana ja sen jälkeenkin julkisuudessa hellittyä ja esillä pidettyä käsitystä ja käsitettä puolueettomuudesta sopimus ei mainitse.

Venäjän konsulaatti valvoo Ahvenanmaata

Venäjällä on Ahvenanmaalla konsulaatti, joka valvoo sopimuksen toteuttamista, ja joka ei Tarkan mukaan  kärsi ainakaan väenpuutteesta, kun ajatellaan normaalien konsulitehtävien hoitamista.

Vuoden 1940 sopimus on viime vuosina noussut esiin muun muassa nk. Airiston Helmen tapauksen yhteydessä. Suuren yleisön julkista keskustelua ei tästä kuitenkaan ole juurikaan käyty.

Vuoden 1856 keisarin servituutti ja Kansainliiton vuoden 1921 Geneven Ahvenanmaa-sopimukset eivät ole enää tätä päivää, koska maailmanpolitiikka on muuttunut olennaisesti, Tarkka väittää.

Varsinkin Geneve-sopimuksen puolueettomuus- ja demilitarisointipykäliä on kouluopetuksessa taottu päähän vuosikymmeniä, näin ainakin omilta kouluvuosiltani kylmän sodan ajalta muistan.

Demilitarisaatio luo turvattomuutta

Tarkka toteaa kirjansa alussa, ettei teoksessa ole mitään uutta, mutta se kokoaa siellä täällä kirjoissa ja artikkeleissa olevia Ahvenanmaa-analyysejä pitkäksi linjaksi yksien kansien väliin kokonaiskuvaksi.

Ruotsille sen 1800-luvun alussa Suomen mukana menettämänsä Ahvenanmaa oli pitkään ”ladattu ase” kohti Tukholmaa.

Kirja kertoo selkeästi aseista riisutun Ahvenanmaan ongelman viimeistään konfliktin ja sodan aikana.

Tarkka tuo vahvasti esiin sen, että demilitarisaatiosta huolimatta, tai itse asiassa juuri sen takia, Ahvenanmaa on aina vahvasti läsnä alueen valtojen sotakartoissa ja laskelmissa.

Ruotsi on välillä halunnut Ahvenanmaata takaisin, ja pitkin 1900-lukua se oli muutenkin kuin kekäle Suomen ja Ruotsin käsissä. Maakunta ei myöskään ole pysynyt vailla sotilaita ja aseita sotien aikana.  

Mitä jos sopimus raukeaisi itsestään

Saaristoa sotilaallisesti hallitsevalla on ote pohjoisen Itämeren merenkulusta ja tarvittaessa hyökkäysalusta moneen suuntaan. Tosin nykyisellä ilma-aseiden, laivojen, sukellusveneiden ja kybersodankäynnin teknologioilla perinteiset linnoitukset ja erilaiset tykistöpatterit ovat aika lailla menneisyyttä.

Sopimustilanteen muuttaminen ei onnistu. Tässä maailmassa on mahdoton nähdä, että Venäjä luopuisi oikeudellisesta ja fyysisestä valvonta-asemastaan. Ahvenanmaalle ei siten ole tulossa sotilasunivormuja eikä rautaa, vai olisiko ehkä sittenkin?

Tarkka pohtii niin kutsuttua klassista oikeudellista Rebus Sic Stantibus -käsitettä. Sen perusteella tehty sopimus voi raueta itsestään, kun ympäröivä todellisuus on muuttunut olennaisesti. Tarkan mukaan näin ”tuntuu… kaikin tavoin” käyneen Ahvenanmaan kohdalla.

Hän ihmettelee, miksi Mauno Koivisto tasavallan presidenttinä ei vuonna 1990 sanonut Suomea irti Moskovan 1940 Ahvenanmaa –sopimuksesta samalla tavoin, kun hän saattoi historiaan vuoden 1948 Pariisin rauhansopimuksen artikloja Suomea koskien.

Suomen ja Ruotsin suojaava yhteistyö

Suomi ja Ruotsi ovat tiivistäneet ja syventäneet keskinäistä sotilaallista yhteistyötä, mikä on Tarkan mukaan ”huipentava” saavutus, ottaen huomioon menneiden vuosisatojen ja vuosikymmenien väliin hankalatkin välit. Lisäksi on tiivistyvää ja syventyvää yhteistoimintaa Naton kanssa.

Tarkan mukaan nämä Suomen ja länsinaapurimme ponnistelut toteuttavat sen turvallisuuden Ahvenanmaalle, mitä demilitarisointisopimuksilla ei koskaan ole saatu aikaan.

”Pohjoismaiset naapurit ovat aidosti keskittyneet kehittämään yhteistä turvallisuutta, jonka keskeisenä taustatekijänä on Ahvenanmaa, vaikka sitä ei saa sanoa ääneen.” Moskovaa ei haluta turhaan kovaäänisesti ärsyttää edelleenkään.

Kartalta Ahvenanmaa ei katoa.